LM-Mummin maailma

Näyttämöllä on parikymmentä tuolia. Jokaisen tuolin selkänojalla on vaatteita. Verkkaiseen tahtiin näyttelijät tulevat lavalle yksi kerrallaan. Miehillä kankaiset alushousut, naiset alushameissaan. Jokainen pukee rauhallisesti tuolin karmilla olevat vaatteet päällensä. Ollaan Täällä Pohjantähden alla ensimmäisen osan näytöksessä Lahden kaupunginteatterissa. On alkamassa kuuden tunnin teatterimaraton. Tutun tarinan alkuaskelista ja -sävelistä havaitsi, että nyt on tarjolla erilainen, jopa ainutlaatuinen esitys. Tuolit eivät olleet näyttämöllä vain vaatteita varten. Niitä tarvittiin moneen eri asiaan ja moneen eri tilanteeseen. Minna Välimäen lavastus oli oivallinen. Se luontui niin pienen torpan kamariksi, sotanäyttämöksi, pappilan saliksi, työväentaloksi. Samoin esityksen läpikäyvänä elementtinä oli Paru Varstalan hieno koreografia. Ei voinut kuin ihailla ohjaaja Juha Malmivaaran ja dramaturgi Ari-Pekka Lahden kädenjälkeä. Niin hienosti kaikki nivoitui yhteen. Täällä Pohja

Pikkutyttönä piti kotona tervehtiä kaikkia vieraita ja kun he lähtivät pois, piti kaikille sanoa näkemiin, niiata ja kiittää tuliaisista tai lahjoista. Espoon puolitoista vuotta toimineen sairaalan ala-aulassa pyörii tiedote: ”Läheisen tuki potilaan kuntoutumisessa on arvokasta”. Paperitiedotteessa sama asia on muotoiltu: ”Arvostamme läheisten osallistumista”. Samalla luvataan myös, että potilas saa tarvittaessa tuekseen henkilökohtaisen valmentajan. Neljän kuukauden aikana hämmästelin henkilökuntaa, joka ei juurikaan tervehtinyt, vaikka osaston ovet olivat lukossa ja joku tuli avaamaan oven. Läheisemme oli ollut neljä viikkoa samalla osastolla ja tervehtimään tulleelle tyttärelle kerrottiin, ettei meillä ole täällä tuon nimistä potilasta. Jankkaamisen jälkeen löytyi. Pois lähtiessä ei kukaan käynyt toivottamassa hyvää jatkoa. Saati että olisi siinä samalla voinut saada kiitokset potilaan hyvästä hoidosta. Potilaan huonetta kyllä siivottiin kun häntä tultiin hakemaan