Kun me yhdessä ollaan
Kun minusta tuli eläkeläinen, huomasin jonkin ajan kuluttua, että tapaan entisiä työtovereita, koulukavereita, sukulaisia, kaukaisiakin, käyn lukupiireissä ja neulekerhossa ja osallistun moneen erilaiseen liikuntaryhmään.
On kahdenlaista vimmaa ja tarvetta. Samaan aikaan halusin luoda itselleni uuden sosiaaliset ympyrät. Se oli helppoa kun olin mukana perustamassa kotikulmilleni aivan uudenlaista ikäihmisten kerhoa. Liityin myös eläkeläisyhdistykseen, josta sain aika nopeasti uusia ystäviä ja tuttavia.
Mutta mikä kumma vetää työtovereitten, opiskelu- ja koulukavereitten pariin. Tuntuu että enää ei ole itseään kunnioittava kansalainen, jollei kerran kuussa käy lounaalla koulukavereittensa kanssa, jotka asuvat lähellä - minun tapauksessani pääkaupunkiseudulla. Koulupaikkakunnallani Tampereella kävin tapaamassa sikäläistä lounasseuruetta. Luokkakokoukset ovat sitten kaiketi näiden tapaamisten yläkäsite eli yhdistysmaailmasta katsottunu liittokokous.
Työtovereita on hauska tavata koska heidän kanssaan on viettänyt aikaa hyvin paljon aikaa, on yhteisiä kokemuksia, on koettu iloja ja harmeja. Kun joukossa on vielä työssä olevia, heiltä on hauska kuulla miten työapaikalla nyt menee.
Koulutovereitten kanssa voi keskustella ilmanstonmuutoksesta, teatterista, hallituksen aikaansaannoksista tai entisistä opettajista ja kouluajan tapahtumista, siis mistä tapansa. Hämmentävää on että olemme joka tapauksessa vuosikymmenten jälkeen monella tapaa eri ihmisiä kuin kouluaikana. Suuri kiusaus on ottaa se sama rooli, joka seurasi mukana kouluaikana.
Nykyisenä facebook-aikana kaiken pitää olla niin siloteltua ja trendikästä, yhdenlaista epäelämää. En halua elämäni vastoinkäymisiä levitellä sen paremmin hieman vierailta tuntuville koulukavereille kuin Facebook-kavereillekaan.
Vanhassa vara parempi. Todelliset ystävät eivät löydy lounaspöytien takaa kerran kuussa, eivät somesta eivätkä kuntosalitutuistakaan. He ovat heitä joiden kanssa voin keskustella kahden kesken rauhassa ja joihin voin täydellisesti luottaa. Tuttavuutemme on voinut kestää kaksi kuukautta tai kaksi kertaa kaksikymmentä vuotta tai vieläkin kauemmin.
On kahdenlaista vimmaa ja tarvetta. Samaan aikaan halusin luoda itselleni uuden sosiaaliset ympyrät. Se oli helppoa kun olin mukana perustamassa kotikulmilleni aivan uudenlaista ikäihmisten kerhoa. Liityin myös eläkeläisyhdistykseen, josta sain aika nopeasti uusia ystäviä ja tuttavia.
Mutta mikä kumma vetää työtovereitten, opiskelu- ja koulukavereitten pariin. Tuntuu että enää ei ole itseään kunnioittava kansalainen, jollei kerran kuussa käy lounaalla koulukavereittensa kanssa, jotka asuvat lähellä - minun tapauksessani pääkaupunkiseudulla. Koulupaikkakunnallani Tampereella kävin tapaamassa sikäläistä lounasseuruetta. Luokkakokoukset ovat sitten kaiketi näiden tapaamisten yläkäsite eli yhdistysmaailmasta katsottunu liittokokous.
Työtovereita on hauska tavata koska heidän kanssaan on viettänyt aikaa hyvin paljon aikaa, on yhteisiä kokemuksia, on koettu iloja ja harmeja. Kun joukossa on vielä työssä olevia, heiltä on hauska kuulla miten työapaikalla nyt menee.
Koulutovereitten kanssa voi keskustella ilmanstonmuutoksesta, teatterista, hallituksen aikaansaannoksista tai entisistä opettajista ja kouluajan tapahtumista, siis mistä tapansa. Hämmentävää on että olemme joka tapauksessa vuosikymmenten jälkeen monella tapaa eri ihmisiä kuin kouluaikana. Suuri kiusaus on ottaa se sama rooli, joka seurasi mukana kouluaikana.
Nykyisenä facebook-aikana kaiken pitää olla niin siloteltua ja trendikästä, yhdenlaista epäelämää. En halua elämäni vastoinkäymisiä levitellä sen paremmin hieman vierailta tuntuville koulukavereille kuin Facebook-kavereillekaan.
Vanhassa vara parempi. Todelliset ystävät eivät löydy lounaspöytien takaa kerran kuussa, eivät somesta eivätkä kuntosalitutuistakaan. He ovat heitä joiden kanssa voin keskustella kahden kesken rauhassa ja joihin voin täydellisesti luottaa. Tuttavuutemme on voinut kestää kaksi kuukautta tai kaksi kertaa kaksikymmentä vuotta tai vieläkin kauemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti