LM-Mummin maailma

Vaikka en joudukaan enää pohtimaan mistä rahat Pitäjänmäen Eläkkeensaajien toimintaan, suutuin kun kuulin että yhditys ei saa enää kaupungilta avutusta. Hiljaa en tohdi olla ja onneksi Helsingin Uutiset on julkaissut oheisen kirjoitukseni. Ja kun et kuitenkaan lue ko. lehteä, voit lukea sen tästä!!! Ei retkiä, ei teatteria, ei taidenäyttelyjä, ei museoita, ei juhlia, ei retkiä, ei matkoja, ei tarjoilua. Ei mitään ylimääräistä. Jossain kokoushuoneessa voitte pitää seuraa toisillenne, mutta huolehtikaa toimintakyvystänne ja terveydestänne itse, jotta pystytte mahdollisimman pitkään asumaan ilman apua omassa kodissa. Ja muistakaa yhteisöllisyys, mutta pitäkää siitäkin huolta omin avuin ja rahoin. Jos kunto heikkenee, pysykää kotona kyllä kotiapu käy siellä pari kertaa päivässä. Tässä Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan tämän vuoden terveiset helsinkiläisille ikäihmisille. Tähän asti sosiaaliviraston päällikkö on omalla päätösvallallaan myöntänyt helsinkiläisille

Näin kirjoitan vuoden ensimmäisessä Tanotorvessa. Kuntoilen väärin, syön väärin, sairastan väärin, liikun väärin, harrastan kulttuuria väärin, katson televisiota väärin.   Kaiken lisäksi tuntuu että olen kaikkeen väärän ikäinen. Olen myös vanha ja hyvinvointivaltion elätti. Arvovaltainen valtion liikuntaneuvosto kertoo esitteessään Liikunta ja ikääntyminen: ”Selvitysten mukaan kävely ja muu liikunta ovat kuitenkin vähenemässä ja vain muutama prosentti eläkeikäisistä liikkuu sekä kestävyys- että lihaskuntosuositusten mukaisesti. Myös tasapainoharjoittelu on liian vähäistä.” Lehtiartikkelissa väitettiin että uiminen ei pidä loitolla diabetesta. Näitä erilaisia väittämiä ponnahtaa näköpiiriin taajaan. Enää ei tiedä miten oikeaoppisesti pitäisi liikkua. Minusta on aivan tarpeetonta että palkkatyöläiset istuvat ja pohtivat teoreettisesti miten monta kertaa viikossa minun pitäisi käydä kuntosalilla vai pitäisikö ollenkaan. Entä vesijumpassa, vesijuoksemassa, sauvakävelemässä, hi

Onneksi nyt on lunta ja pakkanenkin sopii, Ei ole liian kylmää kun pukeutuu tarpeeksi lämpimästi. Näin me vakuuttelemme toisillemme, vaikka mielen salaisissa sopukoissa kaivataan neljän asteen pakkasta ja kaunista lumista postikorttimaisemaa. Viime talvana tähän aikaan olin ahdistunut. Joka aamu kurkkasin ensimmäiseksi työhuoneeni ikkunasta pihatiellemme. Onko satanut lunta? Useimmiten vastaus oli - kyllä on satanut. Ei sitten muuta kuin lämpimät vuorelliset saappaat jalkaan ja hommiin. Yhtenä aamuna ohikulkeva rouva kysyi teetkö lumityöt tuonne asti ja näytti tiemme meidän talon päätä. Hieman tuohtuneena myönsin ja totesin että satun asumaan siellä. Hän kertoi että kyllästyi naapurinsa kanssa neljän perheen rivitalon lumitöihin ja että ovat saaneet huoltoyhtiön koneen tekemään lumityöt. Muutaman viikon päästä meilläkin oli sopimus ko. firman kanssa. Kun joulun maissa hämmästelimme lumettomuutta, Elisa arveli että lunta ei sada koska olemme jo maksaneet talven lumityöt. Eikä ole ko

Olen monta kertaa lukenut yli 500-sivuisen romaanin. Isokokoinen kirja on hankala käsitellä ja etenkin sen lukeminen sängyssä on vaikeaa. Niska siinä tulee kipeäksi. Mutta minkäs teit.  Finlandia-voittajan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) pitää sisällään 526 sivua, kirjasinkoko on pieni ja riviväli olematon. Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva ei ole aikaisemmin kuulunut elämänpiiriini. Nyt kuului monta monituista päivää. Kirjan lukeminen eteni hitaasti. Tajunnanvirran kaltainen kerronta ei viehätä minua yhtä paljon kuin sujuva kerronta, mutta kirjan rakenne viehätti. Kun tapahtumat eivät etene pelkästään kronologisesti, joutuu kaikkeen mitä käsitellään ja kerrotaan paneutumaan tavallista pontevammin ja perusteellisemmin. Se otti välillä koville! Harvoin koen tällaista romaania lukiessani. Tarina on myös rankka. Kirjan toinen päähenkilö on Marinan tytär Alja. Äiti ja tytär rakastavat ja vihaavat toisiaan. Tytär yrittää kurottautua äitinsä suosioon - turhaan. Kaike

Nyt se löytyi. Syksyn ja oikeastaan koko vuoden 2013 paras kirja. Kreetta Onkeli sai Junior Finlandian kirjastaan Poika joka menetti muistinsa (Otava 2013). Olen lukenut monta kirjaa muistinsa menettäneistä aikuisista ja vanhuksista. Kirjoissa keskitytään kuvaamaan miten sairastunut selviytyy muistinmenetyksestään tai miten selviytyy elämään sen kanssa. Usein myös kuvataan sitä miten muistisairaan henkilön omaiset selviytyvät. Moni myös kirjoittaa omakohtaisia kokemuksia muistisairaan puolisona tai lapsena elämisestä.  Kreetta Onkeli kertoo elävästä elämästä ja siitä mitä noin 10-vuotiaalle Artolle tapahtuu kun hän herää puistossa eikä muista kuka hän on tai mihin hän on menossa tai mistä tulossa. Taskussa on lappu jossa lukee: "Arto, tule viideksi kotiin. Jälkiruuaksi mansikkajäätelöä! Halit, äiti". Tästä voi päätellä että pojalla on äiti ja koti ja että hän pitää mansikkajäätelöstä erityisen paljon.  Arto tapaa puistossa poikia, joiden kaltaisia hän ei entuudestaan koe