maanantai 12. kesäkuuta 2017

Entinen luokkaretkeläinen

Luin Elena Ferranten Loistava ystäväni -romaanin. Se on kirjailijan Napoli-sarjan ensimmäinen osa. Toinenkin on jo ilmestynyt suomeksi ja kolmaskin on tulossa. Ainakaan vielä en ryhdy fanittamaan sarjaa - syy selviää Lm-mummin kirjastosta.

Aikanaan olin ensimmäinen tyttö, joka isäni työtovereitten tyttäristä pyrki ja pääsi oppikouluun. Vanhempani väittivät että olin vain ilmoittanut heille kansakoulun neljäsluokkalaisena pyrkiväni oppikouluun. Tuskinpa se ihan niin meni. Muistelen että olin jonkinlaisella valmennuskurssilla. Pääsykokeissa mitattiiin tietoja ja taitoja matematiikassa ja äidinkielessä. Äidin ystävättären poika - sittemmin luokkatoverini - oli kotonaan kertonut miten hienosti Leena-Maija luki ääneen. Pääsin oppikouluun - olinhan pärjännyt kansakoulussa ihan hyvin.

Kun olin keskikoulussa viidennellä luokalla - nykyisin yläkoulun kolmannella eli yhdeksännellä luokalla, päätin että lopetan koulunkäynnin ja menen harjoittelemaan erilaisiin sosiaalialan työpaikkoihin ja pyrin sitten Tampereelle muuttaneeseen Yhteiskunnalliseen korkeakouluun tavoitteena valmistua sosionomiksi.

Viidennen luokan vanhemmille järjestettiin koulullani tiedotustilaisuus ja luokanvalvojani uskonnonopettajamme Antti Sointu erikseen sanoi minulle, että pyytäisin vanhempiani koululle. Tilaisuuden jälkeen Sointu oli jutellut isäni ja äitini kanssa ja esittänyt miten tärkeää olisi että siirtyisin lukioon.

Se tiesi entistä pitempää aikaa ilman tuloja - ikätovereistani  oli jo siirtymässä työelämään. Vanheampani suostuivat siihen että menen lukioon. Äitini serkun vaimo oli kaupungin sosiaalitoimistossa töissä ja hän osasi neuvoa minua hakemaan stipendia, jolla voisin ostaa lukion oppikirjat ja muitakin koulutarvikkeita. Sain stipendin ja tilin Kansan Lehden kirjakauppaan. Lukukausimaksua ei tarvinnut maksaa, koska olin vapaaoppilas. Kesäisin olin töissä, joten sain omaa rahaa talven varalle.  

Perässäni tulivat Tampereen Yhteislyseoon veljeni ja sisareni. Heistä sisareni on myös opiskellut yliopistossa.

Kun toisinaan valitin miten hankalaa ja kurjaa on koulussa, isäni tokaisi että kyllä sinne pussikoneelle tarvittaessa pääsee. Pussikone oli Raf. Haarlan paperinjalostustehtaalla, isäni työpaikalla. Olin nähnyt miten koneen vieressä työntekijä otti pussipinot vastaan ja laittoi ne vieressään oleviin pahvilaatikoihin. Mieluummin koulu kuin pussikone!

Saattoihin äitikin joskus tokaista, että tuollaiseksi sitten sitä tulee kun käy oppikoulua. Olin hänen mielestään välillä näsäviisas ja kärkäs arvostelemaan asioita jotka eivät sitä kaivanneet.

Osasinko 12-vuotiaana arvostaa sitä että sain käydä oppikoulua? Epäilen etten osannut. Pidin asiaa jotenkin päivän selvänä. 17-vuotiaana asetin itselleni tavoitteen: minusta tulee toimittaja. Monien eri vaiheiden kautta tulikin.

Ilman koulutusta arvostavia vanhempiani -  koneasentaja-isää ja kotiäiti-liikepaulainen-äitiä en olisi toimittaja, en fil.maisteri. En ehkä kahden korkeakoulututkinnon suorittaneen tyttären äiti.


                                                               Kevät 1963

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Pariisin taivaan yllä ja alla

Pariisin tunnetuin nähtävyys on Eiffelin torni. Olen käynyt siellä päivällä ja illalla. Nyt olen kolmena päivänä nähnyt tornin, mutta en ole käynyt siellä. Sen sijaan olen kävellyt lukemattomia askelia pitkin Pariisin ja naapurikuntien katuja.

Olen vierailulla vävyn luona tyttäreni kanssa. Heillä on kaksi kotia, toinen naapurissamme Adjutantinkadulla ja toinen Pariisin liepeillä Courbevoiessa. Täältäkin näkee Seinen rannalta Eiffel-tornin ja La Défensen korkeat tornitalot.

Puhumattakaan miten se näkyi myös uudesta museotuttavuudesta Louis Vuittonin säätiön taidemuseon katolta. Museon rakennus on jo näkemisen arvoinen luomus. Etelä-Afrikan taidetta esittelevä näyttely oli enemmän kuin mielenkiintoinen.





Tässä vesi virtaa portaita alaspäin. 


Picasso-museossa oli näyttely, jossa kerrottiin mitä Picasson vaimo Olga on vaikuttanut taiteilijan tuotantoon.  Kun rakkaus oli uusi kuvat vaimosta olivat kauniita ja kuulaita, kun Ogasta tuli äiti, kauneus hieman häipyi taka-alalle. Kaikki muuttui kun taiteilija rakastui 17-vuotiaaseen tyttöön, vaimosta tuli väkevä ja myös hankala. 




Maaritin perhe asui 1998 - 2003 Pariisissa ja sinä aikana ehdin käydä täällä monta kertaa. Mutta tunnelma kaduilla, liikkeissä, puistoissa ja ravintoloissa on omanlaisensa ja viehättää edelleen. Ruoka on erittäin hyvää, etenkin kun olemme käyneet luottopaikoissa. 


Näin hienot näkymät on ravintola La Haut (korkea) ikkunoista La Défenseen. Jukan kodin ikkunoista on myös upeat näkymät ja ruokakin on melkein parempaa kuin huippuravintoloissa. 


Matkan onnistumisesta kantaa suuren osan parhain tuntemani matkanjärjestäjä ja -opas. 



lauantai 13. toukokuuta 2017

Pakit Manulle ja Manun onnittelut

Olin mennyt naimisiin Enskan kanssa. Oli syksy 1974. Olin Elannon edustajiston jäsen ja mieheni Elannon tilintarkastaja. Tehtävät hankittu ennen tutustumistamme. Oli ensimmäinen kokous johon osallistuin uudella nimellä. Kahvitauolla Mauno Koivisto, Elannon hallituksen puheenjohtaja ja Suomen Pankin pääjohtaja tuli luokseni ja kysyi:"Sinäkö se olet mennyt naimisiin tilintarkastajamme kanssa." Vastasin myöntävästi. Lisäkysymys:"Oletko jo ehtinyt katua?" Vastasin etten ole. Sen jälkeen Koivisto; "No, onneksi olkoon sitten!" 

Yhtenä iltana olin lähdössä pois Elannon edustajiston kokouksesta Kaikukujalla. Menimme kadulle yhdessä Liisa Vasaman kanssa. Manu tuli samalla oven avauksella ja kysyi mutkattomasti meiltä mihin olimme menossa. Valitettavasti ihan eri suuntaan. Harmitti kun olisi ollut tarjolla hyvää herraseuraa ja toisaalta kutkutti kun olimme antaneet pakit Manulle. 

Talvelle 1988 oli Invalidiliitossa liiton 50-vuotiskampanjan tiedottajana. Yllättäen toiminnanjohtaja Matti Savola ilmoitti, että minun pitää mennä Invalidiliiton Kajaanin Palvelutalolla, missä presidenttipari vierailee samalla kun ovat vaalikiertueella Kajaanissa. 

Koivistoille esitettiin taloa, lounastettiin ja sen jälkeen lähdetiin kiertämään pitkin taloa. Puuverstaalta Manua ei meinannut saada pois millään. Samaan tapaan hän "jäi suustansa" kiinni kun vierailimme talon yhden nuoren asukkaan luona. Manulla riitti puhumista. Adjutantti yritti näyttää kelloa ja huomauttaa ajan kulusta. Turvamiehet liikehtivät levottomina ja Tellervokin oli sen tuntuinen että pitäisi mennä. Ainoa, jolla ei ollut kiirettä oli presidentti.

Mauno Koiviston välittömyys ja aito kiinnostus erilaisista asioista tekivät minuun syvän vaikutuksen. Samaa en voi sanoa muista tapaamistani presidenteistä.  

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Testiuinti ja -hyppy

Leppävaaran uimahallissa saa mennä hyppimään hyppyaltaalle jos osaa uida 25 metriä. Yhdeksän-vuotias tyttärentytär on pitkin talvea pohtinut osaisiko hän uida 25 metriä. Mieli teki hyppäämään. Olemme harjoitelleet lämpimässä tearapia-altaassa - samassa jossa käyn kerran viikossa vesijumpassa.

Terapia-allas on 16 metriä pitkä. Olemme tarkistaneet asian uintivalvojilta. Matka altaalla päästä päähän on taittunut jo useamman kerran. Viime perjantaina tokaluokkalainen keksi että ensin hän ui altaan päästä päähän ja sitten vielä puoli väliin ja mummin pitää joko uida tai kävellä koko ajan vieressä.

Tämä testi meni ihan hyvin pariinkin kertaan. Meille oli aikaisemmilla kerroilla luvattu että uinninvalvoja voisi suorittaa 25 metrin testin.

Lähdimme kokeeksi testaamaan miten kylmää on hyppyaltaan vesi ja kylmäähän se on tearapia-altaan lämpöiseen veteen verrattuna. Mutta uskallettava olisi. Lähdimme kysymään uintivalvojalta miten testiuinti onnistuisi. Testi on tapana järjestää isolla altaalla ja meidät neuvottiin valvojien kopille.

Meidän piti välillä käydä naistenhuoneella ja kun tulimme takaisin olikin yksi valvojista jo odottamassa meitä. Tieto oli kiirinyt testaajan tarpeesta!!!!

Valvoja lupasi että hän kulkee uimarin edellä ison kepakon kanssa, johon tarvittaessa voi tarttua kiinni jos voimat hiipuvat kesken uinnin.

KAIKKI MENI HIENOSTI JA TOKALUOKKALAINEN UI 25 METRIÄ.

Harkinnan jälkeen palasimme hyppyaltaalle ja koehypyt tehtiin metrin korkeudelta. Muistelen että olisin pari kertaa Tampereella Rauhaniemen uimalassa uskaltanut hypätä metrin korkeudelta. Enempään ei uskallus riittänyt. Tytöstä on polvi parantunut!

Rohkeita hyppyyjiä ovat tytön serkutkin eli ne isommat lastenlapseni!

maanantai 1. toukokuuta 2017

Kun me yhdessä ollaan

Kun minusta tuli eläkeläinen, huomasin jonkin ajan kuluttua, että tapaan entisiä työtovereita, koulukavereita, sukulaisia, kaukaisiakin, käyn lukupiireissä ja neulekerhossa ja osallistun moneen erilaiseen liikuntaryhmään. 

On kahdenlaista vimmaa ja tarvetta. Samaan aikaan halusin luoda itselleni uuden sosiaaliset ympyrät. Se oli helppoa kun olin mukana perustamassa kotikulmilleni aivan uudenlaista ikäihmisten kerhoa. Liityin myös eläkeläisyhdistykseen, josta sain aika nopeasti uusia ystäviä ja tuttavia. 

Mutta mikä kumma vetää työtovereitten, opiskelu- ja koulukavereitten pariin. Tuntuu että enää ei ole itseään kunnioittava kansalainen, jollei kerran kuussa käy lounaalla koulukavereittensa kanssa, jotka asuvat lähellä - minun tapauksessani pääkaupunkiseudulla. Koulupaikkakunnallani Tampereella kävin tapaamassa sikäläistä lounasseuruetta. Luokkakokoukset ovat sitten kaiketi näiden tapaamisten yläkäsite eli yhdistysmaailmasta katsottunu liittokokous.  

Työtovereita on hauska tavata koska heidän kanssaan on viettänyt aikaa hyvin paljon aikaa, on yhteisiä kokemuksia, on koettu iloja ja harmeja. Kun joukossa on vielä työssä olevia, heiltä on hauska kuulla miten työapaikalla nyt menee. 

Koulutovereitten kanssa voi keskustella ilmanstonmuutoksesta, teatterista, hallituksen aikaansaannoksista tai entisistä opettajista ja kouluajan tapahtumista, siis mistä tapansa. Hämmentävää on että olemme joka tapauksessa vuosikymmenten jälkeen monella tapaa eri ihmisiä kuin kouluaikana. Suuri kiusaus on ottaa se sama rooli, joka seurasi mukana kouluaikana. 

Nykyisenä facebook-aikana kaiken pitää olla niin siloteltua ja trendikästä, yhdenlaista epäelämää. En halua elämäni vastoinkäymisiä levitellä sen paremmin hieman vierailta tuntuville koulukavereille kuin Facebook-kavereillekaan. 

Vanhassa vara parempi. Todelliset ystävät eivät löydy lounaspöytien takaa kerran kuussa, eivät somesta eivätkä kuntosalitutuistakaan. He ovat heitä joiden kanssa voin keskustella kahden kesken rauhassa ja joihin voin täydellisesti luottaa. Tuttavuutemme on voinut kestää kaksi kuukautta tai kaksi kertaa kaksikymmentä vuotta tai vieläkin kauemmin.   

  

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Olin aikaa edellä

Aloitin harrastaa juoksemista tiistaina elokuun 11. päivänä 1986. Muistan päivän tarkkaa. Mieheni kertoi kesäloman viimeisenä päivänä, että hän alkaa käydä lenkillä tiistaina ja torstaina aamulla klo 6 ennen töihin menemistä. Käänsin kylkeä ja totesin että aloita vain. 

Heräsin ensimmäisenä lenkki-tiistaina samaan aikaan kuin lenkille lähtijä ja päätin liittyä seuraan. Niinpä kävelimme 400 metrin päähän pururadalle - 1 800 metriä -.  PPururadalla jaksoimme juosta pari sataa metriä ja saman verran oli sitten käveltävä. Vähitellen lenkit alkoivat taittua juosten. 

Olin keväällä 1985 jäänyt auton alle ja liikkumiseni oli koko loppuvuoden aika vaivaista. Juoksemisen aloittaminen oli monella tavalla itseni ylittämistä. Olin lenkkeillyt aina, mutta hyvin satunnaisesti. Olin hiihtänyt paljon ja käynyt jumpalla säännöllisesti.

Juoksuharrastus huipentui minulle 7 maratooniin ja miehelläni 13:een. Viimeisen kerran juoksimme maratonin huhtikususa 2000 Pariisissa. 


Nyt juokseminen on trendikästä. Jokainen lehti tarjoaa harjoitusohjelmia ja esittelee varusteita. Epäilenpä että lehden tekijät ovat aloittaneet uuden harrastuksen. Hyvä että tulevat perässä. Omat juoksuni ovat muuttuneet kävelyksi. 

Lukiolaisena perustimme Tampereen Yhteislyseon kirjallisuuskerhon. Tukenenamme oli äidinkielen opettaja Reijo Peltoja. Hän ei opettanut meitä, mutta oli mukana teinikunnassa opettajan roolissa. Luimme kirjan kukin tahollamme ja kokoonnuimme sitten keskustelemaan. Reijon vaimo Lauha Peltola, uskonnonopettaja tarjoili meille teetä.

Sitten kuluikin vuosikymmeniä ennen kuin vastaan tuli uusi kirjallisuuspiiri, nykyisin niitä kutsutaan lukupiireiksi. Ensimmäisen perustimme muutaman työtoverin kanssa syksyllä 2003 ja toisen perustin Pitäjänmäen Eläkkeensaajiin kymmenen vuotta sitten. Lukupiirejä on nykyisin lähes kaikissa yhdistyksissä ja yhteisöissä. Jotta olisi trendikät pitää olla jonkun lukupiirin jäsen!

Lukeminen on ollut harrastukseni lapsesta asti. Olen jopa opiskellut kirjallisuutta ja kirjoittanut pitkän rupeaman myös kirjallisuusarvosteluja. Niitä teen edelleen ja bloggailenkin. 


Kutominen eli neulominen on kuulunut elämääni parikymppisestä. Aina on jokin neuletyö tekeillä. Useimmiten pusero tai neuletakki joko itselle tai lastenlapsille. Useimmat meistä ovat harrastaneet käsitöitään ylhäisessä yksinäisyydessä, mutta ei enää. Minäkin on Pitäjänmäellä kokoontuvan Neulekerho Heiluvat puikot -jäsen. Kokoonnumme kahden viikon välein, juomme hyvät kahvit ja teet kera leivonnaisten (jokainen tuo vuorollaan) ja kuuntelemme hyviä novelleja tai pakinoita. Seurustelu ja hyvät keskustelut kuuluvat mukavan illan ohjelmaan. 

Kutomisella pitää olla myös yleishyödyllinen tarkoitus. Sukkia pakolaisille, myssyjä vastasyntyneitä, villasukkia kudotaan milloin millekin ryhmälle. En ole oikein päässyt sukkien tekemisen makuun, mutta muutama pari on mennyt keräyksiin. Eli  kutominenkin on nyt muotia.  


sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Monenlaista teatteriklassikkoa

Hieman hämmentyneenä ja toisaalta innokkaana olen etsinyt kuntavaaaliehdokasta jota voisin äänestää. Espoossa uskotaan paljon kokemukseen. Minä en siihen oikein usko. Miten valtuustossa melkein 30 istunut, voi saada siellä aikaan jotain mitä ei ole vielä ehtinyt toteuttaa.
En jaksa kannattaa ajatusta että eläkeikäiset äänestävät kuntien valtuustoihin eläkeikäisiä. Tästä seuraa että jokainen ikäluokka äänestää vain ikätovereitaan. Rohkeus, rehellisyys ja asioihin perehtyminen ovat minun kannattamiani valtteja .
Aivan itsestään selvää on että hän ei saa olla Henrik Ibsenin Peer Gynt, joka uskoo itsestään vain suuria. Ryhmäteatterin modernissa Juha Kukkosen ohjaamassa esityksessä mikään ei ole mahdotonta tälle röyhkeälle ja liikoja itsestään uskovalle lurjukselle. Santtu Karvonen on niin repäisevä ja huikea Peer Gynt ettei voi kuin häkeltyneenä ihailla miehen energiaa.

Melkein narsistinen Peer Gynt
Peer Gynt oli lavalla kaiken aikaa. Puuhasi, hääräsi, matkasi ja murskasi tavalla tai toisella kaiken mihin ryhtyi. Itsekkään ei tiennyt ketä rakastaa ja ketä olla rakastamatta. Häkellyttävintä on miten ajankohtainen ja ikiaikainen Ibsenin Peer Gynt on.
Sitä samaahan on pakko sanoa Shakespearen näytelmistä. Katariina Kaitue on juhlistanut 25-vuotista näyttelijäntaivaltaan Macbethin lady Macbethinä. Janne Reinikainen on rakentanut Macbethistä meidän aikaamme sopeutetun tarinan häikäilemättömästä vallanhimosta Kansallisteatterin suurelle näyttämölle..   
Antti Luusuanniemen Macbethiä on moitittu pehmeäksi ja syrjäänvetäytyväksi. Ehkäpä onkin niin että vallanhimoinen nainen häärää taustalla tarmokkaasti ja keinoja kaihtamatta ja mies saakin sitten esittää sovittelevampaa ja myötäelävämpää vaikka on samaa pahuutta täynnä kuin vaimonsa.


Huikea Arktinen hysteria
Yhtään iloisemmalla mielellä en ollut nähtyäni Kansallisteatterissa Marko Tapion vuosina 1967 ja 1968 ilmestyneistä Arktinen hysteria -romaaneista tehdyn Arto Kahiluodon ohjaaman näytelmän. Romaani oli aikanaan häkellyttävä ja haastava. Ja sitä on näytelmäkin.
Lavalla on yhtaikaa kolmen sukupolven Björkaharrya (Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto ja Timo Torikka). Teatterin tekijät kertovat usein että he haluavat esityksellään muuttaa katsojien ajatusmaailmaa ja sitä Arktinen hysteria tei ja tekee. Kun näyttämöllä tapahtuu monta eri asiaa yhtaikaa, hiipii mieleen vähitellen käsitys elämänmenomme mielettömyydestä ja myös sen rajallisuudesta.  
Kaiken keskellä on voimalaitostyömaa. Sen pitäisi edustaa tulevaisuutta ja kehitystä, mutta loppujen lopuksi se on kaikkea muuta.
Esitys on raju ja koskettava, erilainen ja erikoinen, hyvä ja tekisi mieli sanoa erittäin hyvä.  

Naisten päätön törmäily
Teatteri Avoimissa Ovissa eletään naisten ruuhkavuosia Marjo Niemen kirjoittamassa ja Heini Tolan ohjaamassa näytelmässä Keskellä ruuhkaa juoksee nainen. Ruuhkassa todella joutuvat tänä päivänä pujottelemaan pienten ja vähän isompien lasten äidit ja mikseivät isätkin.

Marjo Niemenkin kuvaamat naiset asettavat itselleen liian suuria tavoitteita, vaikka toisaalta haluaisivat antaa periksi, mutta eivät kuitenkaan uskalla. Nora Raikamo, Hanna Seppä ja Kate Viljamaa ovat aidosti häkeltyneitä ja elämässään hieman eksyksissä olevia keski-ikäisiä naisia.