perjantai 6. lokakuuta 2017

Kansallisteatterin Mestari ja Margarita

Mestari ja Margarita on niin henkeä salpaavan hienoa teatteria, että sanat melkein loppuvat sen kehumiseen. Esitys on huikean monitasoinen ja moni-ilmeinen. Kansallisteatterin pienessä Willensaunssa näytellään hurjasti ja rohkeasti. Saatana on saapunut Moskovaan! ja sen jälkeen mikään ei ole ennallaan. 

Eikä ole mielessäkään ennallaan. Olen monta vuotta sitten nähnyt saman tarinan Suomenlinnan kesäteatterissa. Hätkähdyttävää katsottavaa oli silloinkin tarjolla. 

Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitila, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis ovat rooleissaan huikean hyviä. Erityisesti hätkähdyttivät Marc Gassot saatanana ja Juha Varis kissana. Esitys on täynnä loppuun asti mietittyjä ja hiottuja yksityiskohtia. Ihastus ja hämmennys vaihtelivat mielessä kaiken aikaa. 

Loppujen lopuksi ei ollut väliä mikä oli totta ja mikä fantasiaa. Elämän perimmäiset asiat vyöryvät näyttämöltä vauhtia, jossa on vaikea välillä pysyä - kunnes pystyy heittäytymään mukaan.  

Ohjaaja Anne Rautiainen, lavastaja-puvustaja ja nukkien tekijä Janne Siltavuori ja valosuunnittelija Pietu Pietiäinen ansaitsevat suuret kiitokset onnistuneesta kokonaisuudesta.

Nyt on sitten vain uskallettava mielessään päättää mikä on se syksyn paras teatteriesitys. Vanhat mestarit vai Mestari ja Margarita. Pakko dottaa mitä vielä on tulossa!




lauantai 30. syyskuuta 2017

HAM:ssa ja KOM:ssa

Hätkähdyttävä ja hullunhauska

Teatteriviikossani kohtasi kaksi ääripäätä. Keskellä viikkoa nautin suunnattomasti viisaista sanoista ja ajatuksista upeiden näyttelijöiden esittämänä. Perjantaina nauroin hulvattomasti kaikelle sille mitä nykyajan nuoret neropatit voivat yrityksissään kehittää ja tehdä.

Viisaat ajatukset soljuivat katsojien ajatuksiin HAM:ssa eli Helsingin taidemuseossa.
Lavalla istui kolme valkopartaista miestä: filosofi ja kirjailija (Hannu-Pekka Björkman), musiikkikriitikko (Markku Maalismaa) ja Wienin taidehistoriallisen museon Borbonne-salin vahtimestari (Hannu Kivioja). Musiikkikriitikko on vuosikymmenet istunut Borbonne-salissa katselemassa Tintoretton kuuluisaa maalausta Valkopartainen mies. Kriitikkoa on tarkkaillut  filosofi, jota tarkkailee vahtimestari.

Miehet esittivät Thomas Bernhardin (suomennos Tarja Roinila) romaanista Vanhat mestarit ohjaaja Minna Leinon ja dramaturgien Jukka-Pekka Pajusen ja Eva Buchwaldin aikaan saadun näytelmän.

Ennen näytelmää olin mukana teoksen esittelyssä. Siitä olivat kertomassa ohjaaja Minna Leino, teoksen suomentaja Tarja Roinila ja dramaturgi Jukka-Pekka Pajunen. He kertoivat teoksesta ja sen muuntumisesta näytelmäksi mukaansatempaavaksi. Uteliaisuus heräsi mestariteokseen ja odotukset esityksestä olivat korkealla.

Odotukset täyttyivät täysin. Esitys oli huikea. Näyttelijöiden yhteistyö oli saumatonta. Jokainen liike ja ele oli selkeästi etukäteen suunniteltu. Kaikella oli oma merkityksensä. Taidemuseo loi näytelmälle hienot puitteet. Tuli vääjäämättä tunne: tämä esitys on ainutlaatuinen. Miten hienoa että voin olla mukana näkemässä sen. Taide on merkillinen ja moniselitteinen asia – sen opin näytelmästä.

Hannu Kivioja (vas.), Markku Maalismaa ja Hannu-Pekka Björkman


Melkein mahdollinen idea

Kom-teatterissa kehitettiin nykyajan sturtup-yrityksessä uutta ideaa. Firmassa on palvelumuotoilujohtaja, sisältösuunnittelun johtaja, developer ja konseptisuunnittelija, osake-enemmistön haltija, käyttäjäkokemusjohtaja ja käytettävyyssuunnittelija.

Meno on hektistä. Uusia palveluja ja tuotteita pitää kehittää koko ajan. Tavoitteena että  kaikki pystyvät ylittämään oman kykynsä ja taitonsa jatkuvasti. Kun 41-vuotias palvelumuotoilujohtaja pohtii haluaako hän olla äiti vai ei, tulevat työtoverit apuun. Kehitetään yhdessä uusi applikaatio My baby.

Jotta tuote olisi mahdollisimman hyvä ja toimiva, tarvitaan siihen koko yrityksen henkilöstö, mitä nyt avuksi joudutaan ottamaan työtön näyttelijä. Siinä sitten koko Kom-teatterin väki yhdessä mytyssä harjoittelee babyna olemista vaippoineen kaikkineen.

Näytelmän ovat kirjoittaneet Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen, joka myös on ohjannut näytelmän. Näyttämöllä Eeva Soivio, Emmi Parviainen, Juho Milonoff, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Niko Saarela viihdyttävät ja kiihdyttävät luontevasti ja hauskasti. Kaikki hupsuimmatkin ”kakkakohtaukset” hoidetaan tyylillä ja taidolla ja oivaltaen.

Milja Ahon lavastus ja Tomi Suovankosken valo- ja videosuunnittelu täydensivät kaiken.   



maanantai 11. syyskuuta 2017

Kangastus 38 ja Arvoituksellisia muunnelmia

Hyvin on teatterisyksy alkanut Helsingissäkin. Kjell Westö on tämän syksyn kuuma nimi niin teatterissa kuin kirjallisuudessakin. Uusi romaani Rikinkeltainen taivas on ilmestynyt hiljattain ja Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä on katsottavana tyylikäs ja taidokas esitys Westön romaanista Kangastus 38.

Kangastuksessa eletään vuotta 1938, tapahtumapaikkana helsinkiläinen asianajotoimisto. Näytelmän kertoja asianajaja Timo Tuominen kokoontuu ystäviensä kanssa keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja samalla myös herrat saavat oivallisen tilaisuuden nauttia hyvistä väkijuomista. Usein paikalla on myös konttoristi rouva Wiik.

Siinä missä asianajaja Klabbenin ystävät ovat selkeitä niin taustaltaan kuin mielipiteiltään, on rouva Wiik hyvin arvoituksellinen. Näytelmässä rouva Wiikkkiä esittää kolme näyttelijää: Nora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin. He kuvastavat rouva Wiikin erilaisia persoonallisuuksia. Näytelmään on sen kautta saatu hienovaraista arvoituksellisuutta upealla tavalla. Vähitellen ratkeaa mikä rouva Wiikin tausta on. Oppikoulua käynyt työläisperheen tytär on mukana punakapinassa ja päätyy vankileirille. Siellä koetut kauheudet palaavat mieleen konkreettisesti kun miesjoukossa on tytön raiskaaja ja hyväksikäyttäjä. Mies ei naista tunnista.


Näytelmän kertoja Claes Thune (Timo Tuominen) on westömäinen helsinkiläismies, hieman ahdistunut, itseensä tyytymätön, vaimo on jättänyt hänet rakastuttuaan miehensä parhaaseen ystävään. Herraklubissa on Thunen lisäksi kaksi lääkäriä (Antti Pääkkönen ja Esa-Matti Long) ja liikemies (Petri Liski) sekä mielenterveysongelmista kärsivä juutalaissyntyinen runoilija-näyttelijä (Kristo Salminen) on Thune heistä se joka parhaiten ymmärtää sairastunutta runoilijaa ja kannattaa pan-eurooppalaista rauhanaatette. Muille miehille Saksa kaikkine ilmiöineen on jonkinlainen ihannepaikka.

Kangas on Timo Tuomisen  taidonnäyte, mutta se on ohjaaja Mikaela Hasánin ansiosta hieno kokonaisyys, tyylikäs ja älykäs näytelmä. Se on myös ansiokas kertaus maamme lähihistorian tapahtumista.  



Arvoituksellisia muunnelmia

Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa paneudutaan siihen mitä tapahtuu kun toimittaja tulee haastattelemaan Nobel-palkinnolla palkittua kirjailijaa, joka elää erakkomaisesti omalla saarellaan. Kirjailijalta on juuri ilmestynyt kirjeromaani. Mies ja nainen ovat kirjoittaneet kirjeitä toisilleen viisitoista vuotta. Rakastavat toisiaan, mutta elävät erillään.

Toimittaja (Ilkka Heiskanen) pääsee melkein hengestään kun kirjailija (Heikki Kinnunen) leikittelee ja ampuu tervetuliaiseksi melkein tulijaa kohti. Miehet eivät aluksi pääse yhteisymmärrykseen siitä tehdäänkö haastattelua vai ei.

Hetki hetkeltä selviää lisää siitä mikä näiden kahden miehen suhde on. Vaikka Eric-Emmanuel Schmittin käsikirjoitus ei ole vaikeaselkoinen, ei häiritse vaikka katsoja aavistaakin miten tarina kehittyy ja miten salaisuudet paljastuvat. Onneksi kaikki ei ole valmiiksi pureskeltua.

Arvoituksellisia ajatuksia jää jäljelle senkin jälkeen kun asiat on puitu ja kummankin perimmäinen tarkoitus ja menettelytapa on purettu. Jälleen joutuu toteamaan: rakkaus on merkillinen asia.

Näytelmä on tehty monen teatterin yhteistyöntä. Ohjaaja on Sakari Kirjavainen, lavastaja Juha Mäkipää ja puvustaja Elina Kolehmainen.

Arvoituksellisia muunnelmia nähdään Helsingin lisäksi Hämeenlinnan teatterissa, Kuopion kaupunginteatterissa, Turun Logomossa ja Riihimäen teatterissa.
   

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tampereen Työväen Teatterin Viulunsoittaja ja Luulosairas


Nyt jos koska kannattaa lähteä teatterimatkalle Tampereelle. Syksyn teatterikauteni alkoi hienosti. Etukäteen pohdin miksi Tampereen Työväen Teatteri on ottanut ohjelmistoonsa kaksi niin kulunutta näytelmää kuin Viulunsoittaja katolla ja Moliéren Luulosairas.

Kun ensimmäiset Viulunsoittajan sävelet alkoivat kaikua TTT:n isolla näyttämöllä, hätkähdin. Lavalla makasi joukko ihmisiä. Tiesin että he ovat näyttelijöitä ja että kohta he nousevat sieltä, mutta näinhän heille monille olisi oikeassa elämässä käynyt. Heille jotka elivät perinteittensä mukaisesti Anatevkan pienessä kylässä jossain päin suurta Venäjän maata. Musikaalin lopussa, kun kaikkien oli lähdettävä Anatevkasta kaikki kuroutui umpeen.  Juutalaisten kohtalo oli käsin kosketeltavissa.

Toivo uudesta elämästä oli lähtijöiden mielessä, mutta me katsojat tiedämme että kaikkien ei käynyt hyvin. Hetken hiljaisuuden jälkeen meidän oli kuitenkin pakko antaa raikuvat aplodit ja kiitokset esityksestä. ”Näin hyvää musikaalia en ole pitkään aikaan nähnyt”, oli yleisin lause minkä kuulin kun poistuimme teatterista ja sama lause kiiri korviin vielä seuraava päivänäkin Luulosairaan ensi-illassa. Moni oli mukana molemmissa.  

Viulunsoittajassa kuultiin kaikki tutut laulut, Tevje keskusteli jumalansa kanssa, Golde hääräsi ja hoiti kotia, tyttäret varttuivat ja yllättivät vanhempansa käytöksellään. Kyläläiset elivät tietäen ja tuntien kaiken mitä kylässä tapahtui. Muutkin kuin naimakauppojen järjestäjä Jente.

Näytelmän keskiössä olivat koskettavalla tavalla Tevjen ja Golden kolme vanhinta tytärtä ja heidän rakastettunsa. Yksi kerrallaan tytöt valitsivat itse aviomiehensä.

Ola Tuominen on hyvällä tavalla tämän päivän Tevje. Vaikka hän mielessään tuntee että tyttärien pitäisi noudattaa hänen tahtoaan, hän myöntää että tyttäret uudenlaisine ajatuksineen ovat oikeassa. Petra Karjalainen Goldena oli ymmärtäväinen äiti.

Tyttäret Petra Ahola, Maria Lund ja Miila Virtanen valloittivat jokainen katsojat helposti ja kauniisti. Viulunsoittaja (Anna Pukkila) ei tässä esityksessä soittanut katolla vaan tanssi tapahtumien mukaan pitkin näyttämöä viulu kädessä. Ihan täysin en uudenlaista viulusoittajaa pystynyt hyväksymään.

Ohjaaja Miika Muranen kertoi että tämä on hänen viimeinen ohjauksensa Työväen Teatterissa. Ei komeammin ja onnistuneemmin voisi urakkaansa päättää.





Kauton ja Vihron Luulosairas

Ohjaaja Otso Kautto seurusteli ennen Luulosairaan ensi-iltaa iloisena Työväen Teatterilla Eino Salmelaisen näyttämön lämpiössä. Kysäisin onko hän nähnyt Kansallisteatterin Luulosairasta. Kautto kertoi välttyneensä siltä. Onko paha, hän kysyi. Ei vaan lupaavaa, vastasin hänelle.

Hurjimmatkin odotukset täyttyivät kun Luulosairaan tarina eteni. Moliérin armoton irvailu ja halveksunta porvaristoa kohtaan tulee näytelmässä oivallisesti esille. On sanottu että kirjailija osoitti näytelmissään ihmisluonteen tekopyhyyden, hienostelun, sovinismin, pihiyden ja nousukasmaisuuden naurettavuuden. Nämä kaikki piirteet melkein räjähtävät näyttämöltä katsojan silmille taidolla ja tyylillä. Monet ohjaajan aikaansaamat käänteet, ovat yllättäviä ja hirvittävän hauskojakin.

Auvo Vihro on aidolla tavalla Luulosairas. Eihän langanlaiha mies voi olla terve kuin pukki. Hänen toiveensa saada lääkäri perheen sisäpiiriin on hyvin ymmärrettävä. Kaikki olisi yksinkertaista ja helppoa kun lääkäri asuisi samassa taloudessa. Mutta tytär (Heidi Kiviharju) ei ymmärrä isänsä pyrkimyksiä, vaan rohkeasti rakastuu ”väärään mieheen”. Luulosairaan elämää ei oikein helpota nuori vaimokaan (Miia Selin).

Luulosairaan hauskimman ja mieleenpainuvimman roolin tekee Teija Auvinen. Auvisen palvelustyttö Toinette puuttuu kaikkeen. Häneltä eivät keinot ja neuvot lopu. Auvisen muuntautumiskyky on uskomaton. Hän valloittaa näyttämön itselleen pienillä eleillä ja puheilla. Hän on näytelmässä tuulahdus tavallisten ihmisten maailmasta, maalaisjärjestä, mutta silti kaikessa hänen puuhailussaan ja vehkeilyssään on ripaus omankin edun tavoittelua.
Tampereella on teatterisukuja, joiden jäsenet näyttelevät vuodesta toiseen ”omassa teatterissaan” ja valloittavat katsojat. Teija Auvisesta tuli mieleeni Eero Roine. Kun Roine tuli näyttämölle, katsomo kohahti ja odotti malttamattomana miten Roine tänään meitä viihdyttää. Pikkutyttönä kuulin lukemattomia tarinoita siitä miten Eero Roine niin sanotusti puhuu omiaan näyttämöllä ei muuntaa vuorosanojaan. Ei se niin mennyt, mutta tarinaan oli hauska uskoa. Eero Roine on Teija Auvisen miehen ohjaaja Tommi Auvisen äidin näyttelijä Eila Roineen isä. Ei siis verisukulainen, mutta osa Roineen teatterisukua.


Teija Auvinen /(vas.), Heidi Kiviharju, Maija Lang ja Auvo Vihro 


Miia Slin, Auvo Vihro ja Verneri Lilja 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Mummi, äiti, vaimo vai toimittaja

Kaksikymmentä vuotiaana en halunnut olla täti, nelikymmpisenä hämmensi kun joku huusi kaupassa äitiä ja tajusin että huutaja tarkoittaa minua, viiskymppisenä olin ylpeä kun joku kutsui minua mummiksi. Jos kuulen että joku puhuu vanhasta naisesta, en helposti ymmärrä että sillä tarkoitetaan minua.

Kun kerron nuoremmalle tuttavalle olevani toimittaja, hän jää vääjäämättä tuijottamaan minua ja saattaa hetken kuluttua huomauttaa, että sinähän olet eläkkeellä. Tiedän hyvin että olen eläkkeellä. Siihenhän toimeentulonikin perustuu. Mutta onhan minulla kuitenkin jäljellä jonkinlaisia toimittajan taitoja edelleen, vaikka en niillä elantoani hankikaan. Ei minun taidoillani paljon enää kysyntää olisikaan. Pitäisi osata ihan erilaisia asioita kuin kymmenen vuotta sitten.    

Välillä on pakko myöntää olevansa eläkeläinen. Saattaa saada pari euroa alennusta 40 euron arvoisesta teatterilipusta tai euron alennuksen museon pääsylipusta. Espoossa ja Vantaalla arvostetaan eläkeläisiä antamalla heille kuntokortti, jolla pääsee aika moneen liikuntapaikkaan ilmaisesti. Hauskinta on kun voin viedä uimahallille tai maauimalaan uintiystäväni ilmaiseksi!

Sain kasaan yliopistollisen loppututkintoni vasta varttuneemmalla iällä. Maksoin 50 markkaa filosofian maisterin arvosta. Sain rahalla hienon yliopiston sinetille varustetun diplomin. Huomautin miehelleni että maisten arvoa minulta ei oteta pois, mutta monen naisen kauneus rapistuu vuosien saatossa. Nuoruudessani oli vallalla käsitys että kaunis nainen saa rikkaan miehen helpommin kuin lukutoukka.

Moni iäkkäämpi nainen ei halua että häntä nimitellään mummuksi, vanhaksi tädiksi tai vanhukseksi. Minulle isoäitinä oleminen on suuri ilo, mutta en minäkään mikään mummu halua olla kenelle tahansa. Olen mummi neljälle lapsenlapselleni!

Olen toistakymmentä vuotta pohtinut olenko eläkeläinen, vanhus, iäkäs, ikäihminen, ikääntyvä, ikääntynyt, seniori, eläkkeensaaja. Muutama vuosi vielä täytyy mennä ennen kuin myönnän olevani vanhus, vanha olen jo nyt. Sille en voi mitään! Aikoinaan yli 90-vuotias rouva huomautti minulle ettei hän ole vanhus, hän on pitkään elänyt.

Kuolinilmoituksia lukiessani  pohdin minkä ikäisenä ihminen muuttuu papaksi tai mummuksi, isäksi tai äidiksi, puolisoksi tai vaimoksi. Ammattinimike ei enää seuraa mukana vaikka takana olisi miten hieno ja arvokas ura. Jäljellä on vain se henkilö, joka on tärkeä perhepiirissä. Sukulaiset ja perhepiiri jäävät kaipaamaan sitä henkilöä, joka on elänyt heidän kanssaan eläkevuotensa ei sitä joka teki töitä ja on työllään luonut puitteet sillekin elämälle jota moni jäljelle jäänyt jää nauttimaan.


Martti Kivinen oli äitini isä. Kuolinilmoitus on vuodelta 1928. Eli käytäntö on ollut kauan voimassa. Ilmoituksessa ei mainita mitään siitä että nuoreta iästään huolimatta Martti Kivinen ehti olla teurastaja, asioitsija, kauppiaskin. Ihmettelenkö turhaan?
 


maanantai 14. elokuuta 2017

Miten kesä on mennyt ?

Nyt on taas se aika vuodesta, kun tapaa tuttavia ja ystäviä kesätauon jälkeen. Ensin ehkä huokaillaan kun sitä kesää ei oikein edes ollut. Harmi että se on tullut vasta näin elokuussa. Ja sitten seuraa pakonomainen kysymys: "Miten kesä on mennyt?"

Siihen kuuluisi vastata, että ihan hyvin. On mökkeilty, matkailtu, harrastettu kulttuuria, tavattu sukulaisia, oltu lastenlasten kanssa. Eläkeläisenä en voi kertoa lomailleeni. Mutta nyt vastaankin eri tavalla. Kesä ei ole mennyt hyvin, vaan huonosti. Läheinen on sairastunut ja elämä on kietoutunut sen ympärille. Tällaista ikävää uutista ei kukaan halua kuulla.

Mutta en voi olla kertomattakaan. Sitten seuraa lievää päivittelyä ja kannustusta ja muistuttamista että pidä itsestäsi huolta. Niihän itsekin olen tottunut sanomaan niille, joiden elämä ei ole mennyt ilman vastoinkäymisiä.

Ei mene kenenkään elämä, rohkenen väittää. Mutta me olemme kovin erilaisia siinä kerrommeko vai emme. Lapsena ihmettelin kun äiti hyvin usein huomautti, että kodin asioista ei sitten pidä kertoa kenellekään. Ei hyvistä eikä huonoista asioista. Neljä-vuotiaana selitin uudelle naapurin tädille hyvin innokkaana, että isä ja äiti tappelevat siitä mihin kaappi pannaan. Pienen tytön korviin oli kantautunut keskustelua siitä mihin nurkkaan keittiössä astiakaappi laitetaan.

Maailma saattaisi muuttua ankeaksi jos jokainen meistä rehellisesti kertoisi mitä hänelle oikeasti kuuluu. Joskus tekee kuitenkin mieli paiskata puhelin seinään, kun lukee FB:stä hehkutuksia miten kivaa meillä on.  Löytyyhän Facebookin uumenista monia keskustelupalstoja, joilla keskustellaan asioista niiden oikeille nimillä. Mutta merkillinen epäelämän leima niissäkin monissa keskusteluissa on.

Minkä tähden Suomessa varsin moni joutuu jäämään eläkkeelle masennuksen takia ja minkä takia meillä syödään hyvin paljon mielialalääkkeitä. Meistä kaikki eivät kestä tätä meillä on niin kivaa -elämää ja hehkutusta.

Onneksi parvekkeiden kukat ovat ilonani!
 


tiistai 4. heinäkuuta 2017

Miksi avuton vanhus pitää häpäistä?


Vanha nainen makaa vuoteella sikiöasennossa ja valittaa heiveröisellä äänellä. Tuolilla vuoteen vieressä istuu valkotukkainen toinen vanhus tietämättä missä hän on. Ohikulkeva hoitaja ei vilkaisekaan pariskuntaa. Mutta huoneen toisessa nurkassa on jalustallaan seisova kamera. Kamera käy koko ajan.

Dokumentin tekijä, pariskunnan lähisukulainen haluaa saada talteen kaiken mitä vanhuksille tapahtuu. Tai pikemminkin sen mitä ei tapahdu. Toinen ei jaksa mitään ja toinen ei enää osaa. Mutta tärkeintä on saada upeaa materiaalia dokumentti-elokuvaan, joka on jo myyty tv-yhtiölle.

Kukaan ei ole kysynyt pariskunnalta lupaa siihen saako heidän elämäänsä kuvata ja saako sitä näyttää tuhansille, kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille. Periaatteessa dokumentin tekijä on selittänyt mistä on kyse ja saanut molemmilta vanhuksilta suostumuksen. Tosi asiassa tekijä tietää että kumpikaan hänen tarinansa päähenkilöistä ei oikeasti tiedä mistä on kyse.

Tällaisten tilanteiden tuloksia me katselemme tv:stä tai muualta päivästä toiseen. Hämmästelemme, kauhistelemme ja huokailemme miten huonolla tolalla vanhusten hoito on. Se on arvotonta, se on heille jättöä, kaikkea pahaa.

Mutta miksi ei kukaan kysy, miten vajaavaltaisen aikuisen elämää saa kuvata ja kertoa. Kun teen hoitotahtoni, laitan siihen varmuuden vuoksi kiellon ettei minun elämääni saa kuvata sanallisesti eikä kuvallisesti julkisesti. En anna lapsilleni enkä lastenlapsilleni oikeutta leimata minua julkisesti dementikoksi, toimintakyvyttömäksi tai vajaavaltaiseksi.


Saattaisi olla paikallaan nähdä minkämoisten asiakirjojen nojalla niin moni haluaa kertoa läheisensä vanhuudesta, alkoholisoitumisesta, mielisairaudesta, rikoksesta. Isäni sairastaminen oli hänen ja meidän yksityisasia. Samoin moni muukin asia saa olla vain yksityiskäytössä.       





                                       Parvekukkien kukoistus saa olla julkista.