lauantai 27. elokuuta 2016

Komissario Palmu ja Shrek


Mika Waltarin Palmu -kirjat ovat hyviä ja Matti Kassilan Palmu -elokuvat loistavia. Mitä sitten voisi olla Palmu -näytelmä? Nyt me sen tiedämme. Komisario Palmun erehdys kerää innostuneita katsojia Helsingin Kaupunginteatterin Areena-näyttämölle.

Minusta on tarpeetonta pohtia sitä onko Mikko Kivinen yhtään niin hyvä komisario Palmu kuin Joel Rinne, puhumattakaan Leo Jokelan Kokista tai muista elokuvien henkilöistä. Mikko Kivinen on juureva ja luotettavan oloinen komisario, jonka mielelläni ottaisin selvittämään rikosta, jonka kanssa olen joutunut tekemiseen. Antaisin Palmun hoidella vaikeat asiat ja toivoisin että Palmun apulainen Kokki alias Risto Kaskilehti hoitaisi minun kuulustelemisen.

Näytelmän juoni on varmaan useimmille katsojille tuttu. Näyttämöllä tarina eteni luonnikkaasti, hieman liikaa miehet tuppasivat seistä töröttämään näyttämöllä. Areenan näyttämö ei tietenkään tarjoa huikeita mahdollisuuksia hienoihin lavaste-ratkaisuihin, mutta lavastaja Katariina Kirjavainen on onnistunut loihtimaan tarvittavat paikat upeasti.

Ohjaaja Joel Elstelä – pakko minunkin on kertoa kirjailija Mika Waltarin ainoan tyttären Sadun poika – on paljon vartijana ja onnistunut siinä kunnialla. Leena Uotilan Amalia Rygseck ja Eero Saarisen miespalvelija Batler ovat täysosumia. Kesti aikansa ennen kuin hyväksyin nöyristelevän ja hiuksiaan otsalta lipovan Batlerin tyylilajin, mutta tuollainenhan hänen juuri kuuluikin olla. Leena Uotila oli roolissaan täydellinen!


Kokki, Amalia Rygseck ja Komisario Palmu  

Ihastuin Aasiin 

Toinen ensi-ilta oli Helsingin Kaupunginteatterin Peacock-teatterin jättimusikaali Shrek. Musikaalissakin ollaan tuttujen elementtien parissa. Käsiohjelmakin kertoo että Shrek perustuu DreamWorksin animaatioelokuvaan ja Willian Steigin kirjaan. Helsingin Kaupunginteatterin tuleva johtaja Kari Arffman on suomentanut ja ohjannut näytelmän. Aikaisemmin hän on ohjannut Shrekin Jyväskylässä.

Shrekissä, kuten niin monissa kirjoissa, elokuvissa ja näytelmissä painotetaan lapsikatsojille, että erilaisuus on hyvä asia. Erilaisia ei pidä kiusata eikä vieroksua. Tämä sanoma tulee musikaalissa hyvin esille. Jopa niin että nuoremmat katsojat haluaisivat varmasti näytelmän lopussa olla vihreänaamainen Shrek tai hänen ihana prinsessansa Fiona. Shrek ei ollut onneksi yhtään pelottava eikä juuri kukaan muukaan.

Valloittavin hahmo oli ehdottomasti Matti Leinon esittämä Aasi. Kun Aasi oli mukana kohtauksissa, oli niissä vauhtia ja hauskuutta. Ensi-illassa Shrekinä taituroi Petrus Kähkönen ja Fionana enemmän kuin loistava Anna-Maija Tuokko. Tuokon liikunnallinen panos sai koko esityksen säkenöimään ja sähköistymään.  

Esitys oli valloittava ja vauhdikas. Tuskin kukaan katsoja on ylistämättä koko näyttelijäjoukon hienoa laulamista. Tanssijat täydentävät kaikkea. Ei teatterilla ole turhaan omaa tanssijakaartia.

Vaikka esityksessä välillä sorruttiin epäasialliseen käytökseen – Shrek ja Fiona tekivät monta sellaista asiaa mitä me lapsilta ilman muuta kiellämme, ei se haitannut kokonaisuutta.


Onneksi Helsingissä on taas tarjolla hieno musikaali, johon voi ottaa teatterikaveriksi mummon, vaarin, koululaisen tai uranaisen tai kenen tahansa ammattimiehen. On iloa katsoa ja nauttia kun kaikki on esityksessä kohdallaan ja kaikki osaavat juuri sen mitä pitääkin ja vähän enemmänkin.  


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Vanhanaikaista kodinhoitoa


Muuttokuorman mukana Pitäjänmäeltä matkasi Espoon Mäkkylään mankeli – jalat menivät kierrätykseen, kaksi mattotamppia, mattoharja, juuriharjoja, silityslauta ja -rauta. Onneksi mankeli mahtui pieneen kodinhoitotilaan. Vaikka se viekin pöytätilasta paljon tilaa. En voisi elää ilman mankelia.

Moni on sanonut minulle että on elänyt vuosikymmeniä nukkuen mankeloimattomilla lakanoilla. Onneksi minun ei tarvitse ainakaan vielä opetella moista. Pitääköhän minun kirjoittaa tulevaan hoitotahtooni että haluan nukkua vain menkeloitujen lakanoiden päällä.

Olen jo muutaman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa sairaalassa ei ole antaa potilaille vilttiä tai peittoa. Milloin ne ovat pesussa, milloin niitä vain ei ole riittävästi. Ja minä tohtisin siinä sitten vielä vaatia mankeloituja lakanoita.


Kun olin alakoulu-ikäinen kävin joskus äidin kanssa mankeloimassa lakanoita Armonkalliolla mankelissa. Matka oli hankala ja paikka lapsen näkökulmasta aika pelottava. Jossain vaiheessa isä teki manklauskapulat. Lakana kiedottiin vedettynä puisen ison pulikan päälle ja sitä sitten liikutettiin pyöreällä puupalikalla. Alun perin oli tarkoitus että näin mankeloidaan kesällä mökillä lakanat, mutta sitten kapulat otettiin käyttöön kaupungissakin.

Mankelointi-muistoja on pitäjänmäkeläisillä tuttavillani www.helsinki.fi/kansalaismuisti/pitajanmaki/muut/mankelissa.htm

Ennen muuttoa pohdin sitäkin voiko kerrostalossa tampata mattoja. Matontamppaustelineet ovat vakiovarusteita kaikissa taloissa. Henrikintiellä on Pitskussa kerrostalojen pihamaalla tamppaustelineet ja niissä ohjeet mihin aikaan päivästä mattoja saa tampata.

Meidänkin pihalla on tamppaustelineet ja hämmästyttävästi niitä myös käytetään. En olekaan ainoa perheenäiti joka muutaman viikon välein haluaa että kodin ainakin pienimmät matot kiikutetaan ulos ja tampataan ja jätetään tuulettamaan.

Ikean isoon kassiin mahtuu aika monta pientä mattoa ja onneksi matot uskaltaa joksikin aikaa jättää pihalle.



Säilöntärintamalla olen nykyaikainen. Jo vuosia sitten olen luopunut mehumaijan käytöstä. Talven mittaan muutama mustaviinimarjapullo on pakko ostaa kaupasta – mies kun haluaa juoda kuumaan viinimarjamehua. Minä saan pelkästä ajatuksestakin päänsärkyä. Sen sijaan aika innokkaana odotan että saisin kutsun hakea omenoita ystävättäreni puutarhasta. Omenasosetta teen mielelläni.

Nykyasunnon pakastimet ovat niin mahdottoman pieniä ettei niihin kauhean paljon säilöttävää mahdu ja kylmäkellaria ei myöskään enää ole.

Vanhanaikaisena pysyy kun syö pääsääntöisesti kotona valmistettua ruokaa ja leipoo. Vai olenko väärässä?


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Oikea vanha vai väärä vanha

Vanha nainen ei saa pitää legginsiä eikä farkkuja. Hänellä ei saa olla pitkät hiukset. Hänellä ei saa olla älypuhelinta, tablettia ja tietokonekin mieluummin vain hyörymallia. Vanha nainen ei saa matkustaa Nepaliin eikä Intiaan eikä uida Inarinjärvessä.

Millaisia isovanhempia ja vanhempia suomalaisilla ns. keski-ikäisillä oikein on. Jatkuvasti joudun lukemaan miten nykyiset ikäihmiset ovat niin erilaisia kuin aikaisemmin. He ovat terveempiä, varakkaampia ja koulutetumpia kuin aikaisemmat sukupolvet ja elävät pitempään kuin viime vuosituhannella oli tapana.

Tarinoissa jätetään kertomatta miten hyvin meitä vanhoja on vuosien varrella hoidettu ja hoidetaan edelleen. Meitä on jo lapsesta pitäen hoidettu paremmin kuin mihin oli mahdollisuuksia vaikkapa ennen sotia.

Kun puhutaan vanhoista pitäisi jollain tavalla erottaa oikeasti vanhat ja me jotka olemme pitkään eläneitä, mutta suhteellisen hyväkuntoisia ja toimintakykyisiä. Ei meitä hoideta eikä hoivata. Meidän terveydestämme pidetään onneksi ihan yhtä hyvää huolta kuin työssäkäyvienkin. Toimenpiteet vain ovat erilaisia. Kaihileikkaukseen kaiketi aika harva alle 50-vuotias päätyy eikä sydämentahdistajiakaan ihan nuorille asenneta.

En suostu uskomaan että hoitotoimenpiteitä jätetään iän takia tekemättä. Niiden takia ei vain oteta turhia riskejä.  

Kunnes sitten sairastumme tai voimamme muuten ehtyvät ja olemme oikeasti vanhoja. Sitten ei enää tunnu mitkään voimavarat riittävän tarvittavaan huolenpitoon. Tämä on ongelma jos mikä.

Ongelma ei ole se että me hyväkuntoiset vanhat huitelemme siellä täällä ja puuhaamme kaikenlaista. Ongelma on se miten siihen suhtaudutaan. Ei kukaan ihmettele jos 50-vuotias aikoo matkata Nepaliin tai pyöräillä kesän mittaan 10 000 kilometriä tai vaikkapa juosta maratonin. Ikäihmisten puuhia

Miten minun ja kavereitteni oikein pitäisi elää ettei aina törmäisi hämmästelyyn, ihasteleluun ja opastamiseen. Kyllä lähes jokaisen kohdalla vielä sekin aika tulee etteivät voimavarat ja/tai terveys enää anna myöten liikkumiselle, matkustelulla ja kaikenlaiselle puuhastelulle.

Elän mielelläni väärällä tavalla niin kauan kuin kykenen.

 

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Pokémoneja ja mustikoita

Kotini lähimetsästä on tänä kesänä löytynyt sekä mustikoita että Pokémoneja. Mustikat olen löytänyt aika omatoimisesti. Hyvänä oppaana on ollut monta kertaa mieheni, jolla on hyvä vainu hyvistä mustikkapaikoista.

Pokémoneja löysin tyttären poikani avustamana. Muutaman löysin oppia saatuani ihan yksinäkin. Kun kuljin Leppävaaran raitilla puhelin kädessä, minua vastaan tuli puhelimen ruutua vilkuillen aika monta kulkijaa. Vasta jälkikäteen havahduin. Kukaan heistä ei taida saada eläkettä.

Ihan Hesarin mielipidepalstaa myöten on paheksuttu nuorisoa, joka vain tallailee puhelin kädessä katuja pitkin sen sijaan että menisi metsään poimimaan mustikoita.
Kun tyttärenpoikani oli pieni, hän keräsi Pokémon -kortteja. Minä niitä aika usein järjestelin ja investoimme mitä puuttuu. Nyt poika investoi puuttuvia Pokémoneja minun puolestani. 

Vielä en ole saanut kiinni kovin montaa. Olen päässyt tasolla 5 – en edes tiedä miten monta tasoja on. Otuksia hallussani on kymmeniä. Aika monta on aina samaa. Rottia vilisee ruudulla kaiken aikaa.

Puhelimen kanssa on pakko kävellä paikasta toiseen, koska tavan takaa pelissä kerrotaan missä on tärkeitä nähtävyyksiä, joita kannattaa mennä katsomaan. Niiden läheisyydessä on kaikenlaista pelissä tarvittavaa hyvää.

Seuraavaksi minun on ehdottomasti päästävä Leppävaaran urheilupuistoon, siellä on monta pysähdyspistettä. En edes tiedä kaikkia paikkoja, mutta kyllä ne sieltä kartan avulla löytyvät. On upeaa löytää uusia paikkoja ja saada ne haltuunsa oikein nimien kera.

Enpä olisi uskonut, että Otaniemessä on lukematon määrä erilaisia teekkareiden ”muistomerkkejä”. Minun vihittiin Pokëmon-pelin salaisuuksiin Otaniemessä.

Mustikkametsässä ei törmää muistomerkkeihin eikä tärkeisiin paikkoihin. Ja kaiken lisäksi peli pakottaa kävelemään. Auton ja pyöränkin vauhti on pelin tarpeisiin liian nopea. Lähipäivinä pitäisi kävellä 2 km ja/tai 5 km, jotta haudutettavana olevat munat kuoriutuisivat.
Harmittaa vain että akku tyhjenee puhelimesta niin nopeasti ja sekin että en vielä osaa kaikkea, mutta aina kannattaa opetella uutta. 

  


sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Vaikuttamisen aloitus

Olin asunut uudessa kodissamme muutaman viikon, kun havahduin että kotikadullani on tyhjällä tontilla iso mainostaulu. Siinä mainostetaan rakennettavia asuntoja. Syvennyin ison mahtavan taulun tekstiin ja päädyin siihen että mainostettavat asunnot on jo ajat sitten myyty, koska ne ovat valmistuneet reilusti yli vuosi sitten.



Rakennusliike Lemminkäisen nettisivuilta löytyi henkilö jonka käden alla Espoon kerrostalojen rakentaminen on. Kirjoittelin viestiäni vanhan tiedon jakamisesta lauantaina aamupäivällä. Parin tunnin päästä tuli vastaus, jossa luvattiin laittaa pojat asialle.

Kului pari viikkoa ja mainosteksti oli hävinnyt.



Tyhjä mainostaulu jökötti vakaasti paikallaan melkein kolme kuukautta. Ei enää tyhjää maisemaa häiritsevää mainostaulua. Olen aloittanut aktiivisen kansalaisen urani Espoon kaupungissa kesäällä 2016.



Jos asuisin pienellä paikkakunnalla, olisi jo ainakin kaksi puoluetta käynyt pyytämässä minua uutta asukasta kunnallisvaaliehdokkaaksi. Olenhan osoittanut kykyä toimia atkviivisena kansalaisena.
Kukaan ei soita eikä kysele perääni, vaikka jo yksi yleisönosastokirjoituskin on julkaistu.




sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Jalkapalloa käyttämättömällä pihalla

Täytyy myöntää että kyllä tanskalaiset ovat erilaisia kuin suomalaisia. Kuinka moni meistä levittäisi lounaansa pikkuruiselle pöydälle ja söisi siinä kaikessa rauhassa vaikka naapurit yrittäisivät mennä kotiinsa pöydän ja tuolien ohi ahtaasta rakosesta, joka olisi jäänyt luhtitalon toisen kerroksen käytävälle.

Ei tuntunut kenenkään liikkuminen häiritsevän tyttäremme naapureita, jotka söivät ja joivat ja muutenkin oloilivat meidän mielestämme ihan selkeällä käytävällä.

Vuosikausia olen miettinyt mihin suomalaiset tarvitsevat rivi- ja omakotitalojensa pihamaita. Niitä kyllä hoidetaan pääsääntöisesti velvollisuudentuntoisesti. Nurmikko ainakin pyritään leikkaamaan niin ettei se rehoita liikaa. Pensasaidatkin leikataan ja kukkia yritetään kasvattaa. Mutta ei siellä pihamaalla pahemmin oleilla.

Jos perheessä on alle 10-vuotiaita lapsia, saattavat he leikkiä pihalla. Jos tulee vieraita, niin silloin kuuluu istua pihalla ja grillata.

Sama käyttämättömyys koskee myös parvekkeita. Keväällä jokainen itsenään kunnioittava aikakauslehti tekee jutun jossa kerrotaan miten parvekkeesta saa lisätilaa. Pienikin tila sisustetaan mielikuvituksellisesti ja siellä voi lehtien mukaan viljellä ihan mitä vain.

Minä olen parveke-elämässäni vasta alkutaipaleella. Meillä on ylellisesti kaksi parveketta. Aamuaurinko-parvekkeella jumppaan ja toisella olemme nytkin viikonvaihteessa syöneet molempina päivinä lounasta.

Kukat ovat vielä kompastuskiveni. Ensimmäiset ostokset olivat epäonnistuineita. Tähtisilmät eivät jaksaneet kukkia kuumalla parvekkeella, jossa auringonvaloa saa vain muutaman tunnin. Yritän suhtautua tilanteeseen maltillisesti ja kokeilla vain kohtuullisesti eri kukkia.

Nyt ei oikein ehdi edes murehtia etteivät leijonankidat kuki. Sunnuntai-iltana - siis juuri nyt - päällimmäisenä on huoli siitä miten Islanti pystyy päihittämään Ranskan jalkapallo-ottelussa. Enhän minä ole mikään jalkapallo-fani, mutta nyt minustakin on vain sellainen kuoriutunut.

Varmaan yli 35 vuotta sitten päätin seurata MM-jalkapalloa ja opetella lajista jotain. Olin aivan kauhuissani kun tähtipelaajat "loukkaantuivat" ja makasivat nurmikolla ja lääkintäväki ryntäsi auttamaan. Tovin jälkeen pelaaja nousi ylös ja jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Teatteriahan se tietenkin oli, mutta minä otin asian vakavasti. Otin niin vakavasti etten pahemmin ole seurannut otteluja.

Pysyn yleensä aika hyvin perillä kun kuuntelen viereisestä huoneesta tv-lähetysten selostuksia.
Mutta nyt on pakko katsoa. Viime yönäkin meni pitkään kun Saksa ja Italia mittelivät voitosta ja miten jännittävä rangaistuspolkukilpailu olikin.

Yksi kaverini on päättänyt muuttaa sukunimensa Tuomisen Toivosoniksi. Saa nähdä täytyykö minun muuttaa Tuominen nimeksi Pekkadottir.  

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Hamlet ja kumppanit Tanskanmaalla

Olin juhannuspäivänä Kronborgin linnassa Helsingörissä Tanskassa. Toisella puolella merta siinsi Ruotsin Helsingborg. Kronborgin linnaa nimitetään myös Hamletin linnaksi. William Shakespeare ei tiettävästi koskaan käynyt Tanskassa, mutta hän kuitenkin sijoitti Hamletin asumaan Kronborgin mahtavaan linnaan.

Koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 400 vuotta kirjailijan kuolemasta, on Kronborgissakin päätetty juhlsitaa tapahtumaa. Linnaan oli kutsuttu vieraiksi Shakespearen näytelmien henkilöitä. Hamletin näimme kyllä vilaukselta. Sen sijaan saimme kaikessa rauhassa tutkia linnan eri huoneita ja jopa seikkailla kasemaatissa eli kellarissa.



Rouvien käytävä.
Sitä pitkin pääsi linnan toiselta puolelta
tanssisaliin likaamatta kenkiään. 


Melkein kuin kuninkaalliset

Tanskassa juhannusaatto oli oikeana päivänä. Juhannuskokko poltettiin torstai-iltana. Maarit asuu alueella jossa on kolme ja puoli sataa asuntoa luhtitaloissa. Kokko oli taloyhtiön mailla olevan lammen rannalla. Väki oli kokoontunut pöytien ääreen - osa pöydistä oli viety iltaa varten paikalle - syömään ja grillaamaan. Pari hyvin isänmaalliselta kuullostavaa lauluakin laulettiin.


Iltapäiväkahvit asunnon edessä olevalla käytävällä


Söllerön hautausmaallakin poikettiin 
Ylellistä on että asuinalueen välittömässä läheisyydessä on tasokas ruokakauppa. Aamiassämpylät kävin hakemassa heti aamusta. Aika moni asiakas oli yöasussaan liikkeellä. Helppoa olisi jos kauppa olisi parin sadan metrin päässä, ei tarvitsisi etukäteen suunnitella viikon ruokalistaa.