maanantai 14. elokuuta 2017

Miten kesä on mennyt ?

Nyt on taas se aika vuodesta, kun tapaa tuttavia ja ystäviä kesätauon jälkeen. Ensin ehkä huokaillaan kun sitä kesää ei oikein edes ollut. Harmi että se on tullut vasta näin elokuussa. Ja sitten seuraa pakonomainen kysymys: "Miten kesä on mennyt?"

Siihen kuuluisi vastata, että ihan hyvin. On mökkeilty, matkailtu, harrastettu kulttuuria, tavattu sukulaisia, oltu lastenlasten kanssa. Eläkeläisenä en voi kertoa lomailleeni. Mutta nyt vastaankin eri tavalla. Kesä ei ole mennyt hyvin, vaan huonosti. Läheinen on sairastunut ja elämä on kietoutunut sen ympärille. Tällaista ikävää uutista ei kukaan halua kuulla.

Mutta en voi olla kertomattakaan. Sitten seuraa lievää päivittelyä ja kannustusta ja muistuttamista että pidä itsestäsi huolta. Niihän itsekin olen tottunut sanomaan niille, joiden elämä ei ole mennyt ilman vastoinkäymisiä.

Ei mene kenenkään elämä, rohkenen väittää. Mutta me olemme kovin erilaisia siinä kerrommeko vai emme. Lapsena ihmettelin kun äiti hyvin usein huomautti, että kodin asioista ei sitten pidä kertoa kenellekään. Ei hyvistä eikä huonoista asioista. Neljä-vuotiaana selitin uudelle naapurin tädille hyvin innokkaana, että isä ja äiti tappelevat siitä mihin kaappi pannaan. Pienen tytön korviin oli kantautunut keskustelua siitä mihin nurkkaan keittiössä astiakaappi laitetaan.

Maailma saattaisi muuttua ankeaksi jos jokainen meistä rehellisesti kertoisi mitä hänelle oikeasti kuuluu. Joskus tekee kuitenkin mieli paiskata puhelin seinään, kun lukee FB:stä hehkutuksia miten kivaa meillä on.  Löytyyhän Facebookin uumenista monia keskustelupalstoja, joilla keskustellaan asioista niiden oikeille nimillä. Mutta merkillinen epäelämän leima niissäkin monissa keskusteluissa on.

Minkä tähden Suomessa varsin moni joutuu jäämään eläkkeelle masennuksen takia ja minkä takia meillä syödään hyvin paljon mielialalääkkeitä. Meistä kaikki eivät kestä tätä meillä on niin kivaa -elämää ja hehkutusta.

Onneksi parvekkeiden kukat ovat ilonani!
 


tiistai 4. heinäkuuta 2017

Miksi avuton vanhus pitää häpäistä?


Vanha nainen makaa vuoteella sikiöasennossa ja valittaa heiveröisellä äänellä. Tuolilla vuoteen vieressä istuu valkotukkainen toinen vanhus tietämättä missä hän on. Ohikulkeva hoitaja ei vilkaisekaan pariskuntaa. Mutta huoneen toisessa nurkassa on jalustallaan seisova kamera. Kamera käy koko ajan.

Dokumentin tekijä, pariskunnan lähisukulainen haluaa saada talteen kaiken mitä vanhuksille tapahtuu. Tai pikemminkin sen mitä ei tapahdu. Toinen ei jaksa mitään ja toinen ei enää osaa. Mutta tärkeintä on saada upeaa materiaalia dokumentti-elokuvaan, joka on jo myyty tv-yhtiölle.

Kukaan ei ole kysynyt pariskunnalta lupaa siihen saako heidän elämäänsä kuvata ja saako sitä näyttää tuhansille, kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille. Periaatteessa dokumentin tekijä on selittänyt mistä on kyse ja saanut molemmilta vanhuksilta suostumuksen. Tosi asiassa tekijä tietää että kumpikaan hänen tarinansa päähenkilöistä ei oikeasti tiedä mistä on kyse.

Tällaisten tilanteiden tuloksia me katselemme tv:stä tai muualta päivästä toiseen. Hämmästelemme, kauhistelemme ja huokailemme miten huonolla tolalla vanhusten hoito on. Se on arvotonta, se on heille jättöä, kaikkea pahaa.

Mutta miksi ei kukaan kysy, miten vajaavaltaisen aikuisen elämää saa kuvata ja kertoa. Kun teen hoitotahtoni, laitan siihen varmuuden vuoksi kiellon ettei minun elämääni saa kuvata sanallisesti eikä kuvallisesti julkisesti. En anna lapsilleni enkä lastenlapsilleni oikeutta leimata minua julkisesti dementikoksi, toimintakyvyttömäksi tai vajaavaltaiseksi.


Saattaisi olla paikallaan nähdä minkämoisten asiakirjojen nojalla niin moni haluaa kertoa läheisensä vanhuudesta, alkoholisoitumisesta, mielisairaudesta, rikoksesta. Isäni sairastaminen oli hänen ja meidän yksityisasia. Samoin moni muukin asia saa olla vain yksityiskäytössä.       





                                       Parvekukkien kukoistus saa olla julkista.  

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Entinen luokkaretkeläinen

Luin Elena Ferranten Loistava ystäväni -romaanin. Se on kirjailijan Napoli-sarjan ensimmäinen osa. Toinenkin on jo ilmestynyt suomeksi ja kolmaskin on tulossa. Ainakaan vielä en ryhdy fanittamaan sarjaa - syy selviää Lm-mummin kirjastosta.

Aikanaan olin ensimmäinen tyttö, joka isäni työtovereitten tyttäristä pyrki ja pääsi oppikouluun. Vanhempani väittivät että olin vain ilmoittanut heille kansakoulun neljäsluokkalaisena pyrkiväni oppikouluun. Tuskinpa se ihan niin meni. Muistelen että olin jonkinlaisella valmennuskurssilla. Pääsykokeissa mitattiiin tietoja ja taitoja matematiikassa ja äidinkielessä. Äidin ystävättären poika - sittemmin luokkatoverini - oli kotonaan kertonut miten hienosti Leena-Maija luki ääneen. Pääsin oppikouluun - olinhan pärjännyt kansakoulussa ihan hyvin.

Kun olin keskikoulussa viidennellä luokalla - nykyisin yläkoulun kolmannella eli yhdeksännellä luokalla, päätin että lopetan koulunkäynnin ja menen harjoittelemaan erilaisiin sosiaalialan työpaikkoihin ja pyrin sitten Tampereelle muuttaneeseen Yhteiskunnalliseen korkeakouluun tavoitteena valmistua sosionomiksi.

Viidennen luokan vanhemmille järjestettiin koulullani tiedotustilaisuus ja luokanvalvojani uskonnonopettajamme Antti Sointu erikseen sanoi minulle, että pyytäisin vanhempiani koululle. Tilaisuuden jälkeen Sointu oli jutellut isäni ja äitini kanssa ja esittänyt miten tärkeää olisi että siirtyisin lukioon.

Se tiesi entistä pitempää aikaa ilman tuloja - ikätovereistani  oli jo siirtymässä työelämään. Vanheampani suostuivat siihen että menen lukioon. Äitini serkun vaimo oli kaupungin sosiaalitoimistossa töissä ja hän osasi neuvoa minua hakemaan stipendia, jolla voisin ostaa lukion oppikirjat ja muitakin koulutarvikkeita. Sain stipendin ja tilin Kansan Lehden kirjakauppaan. Lukukausimaksua ei tarvinnut maksaa, koska olin vapaaoppilas. Kesäisin olin töissä, joten sain omaa rahaa talven varalle.  

Perässäni tulivat Tampereen Yhteislyseoon veljeni ja sisareni. Heistä sisareni on myös opiskellut yliopistossa.

Kun toisinaan valitin miten hankalaa ja kurjaa on koulussa, isäni tokaisi että kyllä sinne pussikoneelle tarvittaessa pääsee. Pussikone oli Raf. Haarlan paperinjalostustehtaalla, isäni työpaikalla. Olin nähnyt miten koneen vieressä työntekijä otti pussipinot vastaan ja laittoi ne vieressään oleviin pahvilaatikoihin. Mieluummin koulu kuin pussikone!

Saattoihin äitikin joskus tokaista, että tuollaiseksi sitten sitä tulee kun käy oppikoulua. Olin hänen mielestään välillä näsäviisas ja kärkäs arvostelemaan asioita jotka eivät sitä kaivanneet.

Osasinko 12-vuotiaana arvostaa sitä että sain käydä oppikoulua? Epäilen etten osannut. Pidin asiaa jotenkin päivän selvänä. 17-vuotiaana asetin itselleni tavoitteen: minusta tulee toimittaja. Monien eri vaiheiden kautta tulikin.

Ilman koulutusta arvostavia vanhempiani -  koneasentaja-isää ja kotiäiti-liikepaulainen-äitiä en olisi toimittaja, en fil.maisteri. En ehkä kahden korkeakoulututkinnon suorittaneen tyttären äiti.


                                                               Kevät 1963

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Pariisin taivaan yllä ja alla

Pariisin tunnetuin nähtävyys on Eiffelin torni. Olen käynyt siellä päivällä ja illalla. Nyt olen kolmena päivänä nähnyt tornin, mutta en ole käynyt siellä. Sen sijaan olen kävellyt lukemattomia askelia pitkin Pariisin ja naapurikuntien katuja.

Olen vierailulla vävyn luona tyttäreni kanssa. Heillä on kaksi kotia, toinen naapurissamme Adjutantinkadulla ja toinen Pariisin liepeillä Courbevoiessa. Täältäkin näkee Seinen rannalta Eiffel-tornin ja La Défensen korkeat tornitalot.

Puhumattakaan miten se näkyi myös uudesta museotuttavuudesta Louis Vuittonin säätiön taidemuseon katolta. Museon rakennus on jo näkemisen arvoinen luomus. Etelä-Afrikan taidetta esittelevä näyttely oli enemmän kuin mielenkiintoinen.





Tässä vesi virtaa portaita alaspäin. 


Picasso-museossa oli näyttely, jossa kerrottiin mitä Picasson vaimo Olga on vaikuttanut taiteilijan tuotantoon.  Kun rakkaus oli uusi kuvat vaimosta olivat kauniita ja kuulaita, kun Ogasta tuli äiti, kauneus hieman häipyi taka-alalle. Kaikki muuttui kun taiteilija rakastui 17-vuotiaaseen tyttöön, vaimosta tuli väkevä ja myös hankala. 




Maaritin perhe asui 1998 - 2003 Pariisissa ja sinä aikana ehdin käydä täällä monta kertaa. Mutta tunnelma kaduilla, liikkeissä, puistoissa ja ravintoloissa on omanlaisensa ja viehättää edelleen. Ruoka on erittäin hyvää, etenkin kun olemme käyneet luottopaikoissa. 


Näin hienot näkymät on ravintola La Haut (korkea) ikkunoista La Défenseen. Jukan kodin ikkunoista on myös upeat näkymät ja ruokakin on melkein parempaa kuin huippuravintoloissa. 


Matkan onnistumisesta kantaa suuren osan parhain tuntemani matkanjärjestäjä ja -opas. 



lauantai 13. toukokuuta 2017

Pakit Manulle ja Manun onnittelut

Olin mennyt naimisiin Enskan kanssa. Oli syksy 1974. Olin Elannon edustajiston jäsen ja mieheni Elannon tilintarkastaja. Tehtävät hankittu ennen tutustumistamme. Oli ensimmäinen kokous johon osallistuin uudella nimellä. Kahvitauolla Mauno Koivisto, Elannon hallituksen puheenjohtaja ja Suomen Pankin pääjohtaja tuli luokseni ja kysyi:"Sinäkö se olet mennyt naimisiin tilintarkastajamme kanssa." Vastasin myöntävästi. Lisäkysymys:"Oletko jo ehtinyt katua?" Vastasin etten ole. Sen jälkeen Koivisto; "No, onneksi olkoon sitten!" 

Yhtenä iltana olin lähdössä pois Elannon edustajiston kokouksesta Kaikukujalla. Menimme kadulle yhdessä Liisa Vasaman kanssa. Manu tuli samalla oven avauksella ja kysyi mutkattomasti meiltä mihin olimme menossa. Valitettavasti ihan eri suuntaan. Harmitti kun olisi ollut tarjolla hyvää herraseuraa ja toisaalta kutkutti kun olimme antaneet pakit Manulle. 

Talvelle 1988 oli Invalidiliitossa liiton 50-vuotiskampanjan tiedottajana. Yllättäen toiminnanjohtaja Matti Savola ilmoitti, että minun pitää mennä Invalidiliiton Kajaanin Palvelutalolla, missä presidenttipari vierailee samalla kun ovat vaalikiertueella Kajaanissa. 

Koivistoille esitettiin taloa, lounastettiin ja sen jälkeen lähdetiin kiertämään pitkin taloa. Puuverstaalta Manua ei meinannut saada pois millään. Samaan tapaan hän "jäi suustansa" kiinni kun vierailimme talon yhden nuoren asukkaan luona. Manulla riitti puhumista. Adjutantti yritti näyttää kelloa ja huomauttaa ajan kulusta. Turvamiehet liikehtivät levottomina ja Tellervokin oli sen tuntuinen että pitäisi mennä. Ainoa, jolla ei ollut kiirettä oli presidentti.

Mauno Koiviston välittömyys ja aito kiinnostus erilaisista asioista tekivät minuun syvän vaikutuksen. Samaa en voi sanoa muista tapaamistani presidenteistä.  

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Testiuinti ja -hyppy

Leppävaaran uimahallissa saa mennä hyppimään hyppyaltaalle jos osaa uida 25 metriä. Yhdeksän-vuotias tyttärentytär on pitkin talvea pohtinut osaisiko hän uida 25 metriä. Mieli teki hyppäämään. Olemme harjoitelleet lämpimässä tearapia-altaassa - samassa jossa käyn kerran viikossa vesijumpassa.

Terapia-allas on 16 metriä pitkä. Olemme tarkistaneet asian uintivalvojilta. Matka altaalla päästä päähän on taittunut jo useamman kerran. Viime perjantaina tokaluokkalainen keksi että ensin hän ui altaan päästä päähän ja sitten vielä puoli väliin ja mummin pitää joko uida tai kävellä koko ajan vieressä.

Tämä testi meni ihan hyvin pariinkin kertaan. Meille oli aikaisemmilla kerroilla luvattu että uinninvalvoja voisi suorittaa 25 metrin testin.

Lähdimme kokeeksi testaamaan miten kylmää on hyppyaltaan vesi ja kylmäähän se on tearapia-altaan lämpöiseen veteen verrattuna. Mutta uskallettava olisi. Lähdimme kysymään uintivalvojalta miten testiuinti onnistuisi. Testi on tapana järjestää isolla altaalla ja meidät neuvottiin valvojien kopille.

Meidän piti välillä käydä naistenhuoneella ja kun tulimme takaisin olikin yksi valvojista jo odottamassa meitä. Tieto oli kiirinyt testaajan tarpeesta!!!!

Valvoja lupasi että hän kulkee uimarin edellä ison kepakon kanssa, johon tarvittaessa voi tarttua kiinni jos voimat hiipuvat kesken uinnin.

KAIKKI MENI HIENOSTI JA TOKALUOKKALAINEN UI 25 METRIÄ.

Harkinnan jälkeen palasimme hyppyaltaalle ja koehypyt tehtiin metrin korkeudelta. Muistelen että olisin pari kertaa Tampereella Rauhaniemen uimalassa uskaltanut hypätä metrin korkeudelta. Enempään ei uskallus riittänyt. Tytöstä on polvi parantunut!

Rohkeita hyppyyjiä ovat tytön serkutkin eli ne isommat lastenlapseni!

maanantai 1. toukokuuta 2017

Kun me yhdessä ollaan

Kun minusta tuli eläkeläinen, huomasin jonkin ajan kuluttua, että tapaan entisiä työtovereita, koulukavereita, sukulaisia, kaukaisiakin, käyn lukupiireissä ja neulekerhossa ja osallistun moneen erilaiseen liikuntaryhmään. 

On kahdenlaista vimmaa ja tarvetta. Samaan aikaan halusin luoda itselleni uuden sosiaaliset ympyrät. Se oli helppoa kun olin mukana perustamassa kotikulmilleni aivan uudenlaista ikäihmisten kerhoa. Liityin myös eläkeläisyhdistykseen, josta sain aika nopeasti uusia ystäviä ja tuttavia. 

Mutta mikä kumma vetää työtovereitten, opiskelu- ja koulukavereitten pariin. Tuntuu että enää ei ole itseään kunnioittava kansalainen, jollei kerran kuussa käy lounaalla koulukavereittensa kanssa, jotka asuvat lähellä - minun tapauksessani pääkaupunkiseudulla. Koulupaikkakunnallani Tampereella kävin tapaamassa sikäläistä lounasseuruetta. Luokkakokoukset ovat sitten kaiketi näiden tapaamisten yläkäsite eli yhdistysmaailmasta katsottunu liittokokous.  

Työtovereita on hauska tavata koska heidän kanssaan on viettänyt aikaa hyvin paljon aikaa, on yhteisiä kokemuksia, on koettu iloja ja harmeja. Kun joukossa on vielä työssä olevia, heiltä on hauska kuulla miten työapaikalla nyt menee. 

Koulutovereitten kanssa voi keskustella ilmanstonmuutoksesta, teatterista, hallituksen aikaansaannoksista tai entisistä opettajista ja kouluajan tapahtumista, siis mistä tapansa. Hämmentävää on että olemme joka tapauksessa vuosikymmenten jälkeen monella tapaa eri ihmisiä kuin kouluaikana. Suuri kiusaus on ottaa se sama rooli, joka seurasi mukana kouluaikana. 

Nykyisenä facebook-aikana kaiken pitää olla niin siloteltua ja trendikästä, yhdenlaista epäelämää. En halua elämäni vastoinkäymisiä levitellä sen paremmin hieman vierailta tuntuville koulukavereille kuin Facebook-kavereillekaan. 

Vanhassa vara parempi. Todelliset ystävät eivät löydy lounaspöytien takaa kerran kuussa, eivät somesta eivätkä kuntosalitutuistakaan. He ovat heitä joiden kanssa voin keskustella kahden kesken rauhassa ja joihin voin täydellisesti luottaa. Tuttavuutemme on voinut kestää kaksi kuukautta tai kaksi kertaa kaksikymmentä vuotta tai vieläkin kauemmin.