lauantai 13. toukokuuta 2017

Pakit Manulle ja Manun onnittelut

Olin mennyt naimisiin Enskan kanssa. Oli syksy 1974. Olin Elannon edustajiston jäsen ja mieheni Elannon tilintarkastaja. Tehtävät hankittu ennen tutustumistamme. Oli ensimmäinen kokous johon osallistuin uudella nimellä. Kahvitauolla Mauno Koivisto, Elannon hallituksen puheenjohtaja ja Suomen Pankin pääjohtaja tuli luokseni ja kysyi:"Sinäkö se olet mennyt naimisiin tilintarkastajamme kanssa." Vastasin myöntävästi. Lisäkysymys:"Oletko jo ehtinyt katua?" Vastasin etten ole. Sen jälkeen Koivisto; "No, onneksi olkoon sitten!" 

Yhtenä iltana olin lähdössä pois Elannon edustajiston kokouksesta Kaikukujalla. Menimme kadulle yhdessä Liisa Vasaman kanssa. Manu tuli samalla oven avauksella ja kysyi mutkattomasti meiltä mihin olimme menossa. Valitettavasti ihan eri suuntaan. Harmitti kun olisi ollut tarjolla hyvää herraseuraa ja toisaalta kutkutti kun olimme antaneet pakit Manulle. 

Talvelle 1988 oli Invalidiliitossa liiton 50-vuotiskampanjan tiedottajana. Yllättäen toiminnanjohtaja Matti Savola ilmoitti, että minun pitää mennä Invalidiliiton Kajaanin Palvelutalolla, missä presidenttipari vierailee samalla kun ovat vaalikiertueella Kajaanissa. 

Koivistoille esitettiin taloa, lounastettiin ja sen jälkeen lähdetiin kiertämään pitkin taloa. Puuverstaalta Manua ei meinannut saada pois millään. Samaan tapaan hän "jäi suustansa" kiinni kun vierailimme talon yhden nuoren asukkaan luona. Manulla riitti puhumista. Adjutantti yritti näyttää kelloa ja huomauttaa ajan kulusta. Turvamiehet liikehtivät levottomina ja Tellervokin oli sen tuntuinen että pitäisi mennä. Ainoa, jolla ei ollut kiirettä oli presidentti.

Mauno Koiviston välittömyys ja aito kiinnostus erilaisista asioista tekivät minuun syvän vaikutuksen. Samaa en voi sanoa muista tapaamistani presidenteistä.  

maanantai 1. toukokuuta 2017

Kun me yhdessä ollaan

Kun minusta tuli eläkeläinen, huomasin jonkin ajan kuluttua, että tapaan entisiä työtovereita, koulukavereita, sukulaisia, kaukaisiakin, käyn lukupiireissä ja neulekerhossa ja osallistun moneen erilaiseen liikuntaryhmään. 

On kahdenlaista vimmaa ja tarvetta. Samaan aikaan halusin luoda itselleni uuden sosiaaliset ympyrät. Se oli helppoa kun olin mukana perustamassa kotikulmilleni aivan uudenlaista ikäihmisten kerhoa. Liityin myös eläkeläisyhdistykseen, josta sain aika nopeasti uusia ystäviä ja tuttavia. 

Mutta mikä kumma vetää työtovereitten, opiskelu- ja koulukavereitten pariin. Tuntuu että enää ei ole itseään kunnioittava kansalainen, jollei kerran kuussa käy lounaalla koulukavereittensa kanssa, jotka asuvat lähellä - minun tapauksessani pääkaupunkiseudulla. Koulupaikkakunnallani Tampereella kävin tapaamassa sikäläistä lounasseuruetta. Luokkakokoukset ovat sitten kaiketi näiden tapaamisten yläkäsite eli yhdistysmaailmasta katsottunu liittokokous.  

Työtovereita on hauska tavata koska heidän kanssaan on viettänyt aikaa hyvin paljon aikaa, on yhteisiä kokemuksia, on koettu iloja ja harmeja. Kun joukossa on vielä työssä olevia, heiltä on hauska kuulla miten työapaikalla nyt menee. 

Koulutovereitten kanssa voi keskustella ilmanstonmuutoksesta, teatterista, hallituksen aikaansaannoksista tai entisistä opettajista ja kouluajan tapahtumista, siis mistä tapansa. Hämmentävää on että olemme joka tapauksessa vuosikymmenten jälkeen monella tapaa eri ihmisiä kuin kouluaikana. Suuri kiusaus on ottaa se sama rooli, joka seurasi mukana kouluaikana. 

Nykyisenä facebook-aikana kaiken pitää olla niin siloteltua ja trendikästä, yhdenlaista epäelämää. En halua elämäni vastoinkäymisiä levitellä sen paremmin hieman vierailta tuntuville koulukavereille kuin Facebook-kavereillekaan. 

Vanhassa vara parempi. Todelliset ystävät eivät löydy lounaspöytien takaa kerran kuussa, eivät somesta eivätkä kuntosalitutuistakaan. He ovat heitä joiden kanssa voin keskustella kahden kesken rauhassa ja joihin voin täydellisesti luottaa. Tuttavuutemme on voinut kestää kaksi kuukautta tai kaksi kertaa kaksikymmentä vuotta tai vieläkin kauemmin.   

  

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Olin aikaa edellä

Aloitin harrastaa juoksemista tiistaina elokuun 11. päivänä 1986. Muistan päivän tarkkaa. Mieheni kertoi kesäloman viimeisenä päivänä, että hän alkaa käydä lenkillä tiistaina ja torstaina aamulla klo 6 ennen töihin menemistä. Käänsin kylkeä ja totesin että aloita vain. 

Heräsin ensimmäisenä lenkki-tiistaina samaan aikaan kuin lenkille lähtijä ja päätin liittyä seuraan. Niinpä kävelimme 400 metrin päähän pururadalle - 1 800 metriä -.  PPururadalla jaksoimme juosta pari sataa metriä ja saman verran oli sitten käveltävä. Vähitellen lenkit alkoivat taittua juosten. 

Olin keväällä 1985 jäänyt auton alle ja liikkumiseni oli koko loppuvuoden aika vaivaista. Juoksemisen aloittaminen oli monella tavalla itseni ylittämistä. Olin lenkkeillyt aina, mutta hyvin satunnaisesti. Olin hiihtänyt paljon ja käynyt jumpalla säännöllisesti.

Juoksuharrastus huipentui minulle 7 maratooniin ja miehelläni 13:een. Viimeisen kerran juoksimme maratonin huhtikususa 2000 Pariisissa. 


Nyt juokseminen on trendikästä. Jokainen lehti tarjoaa harjoitusohjelmia ja esittelee varusteita. Epäilenpä että lehden tekijät ovat aloittaneet uuden harrastuksen. Hyvä että tulevat perässä. Omat juoksuni ovat muuttuneet kävelyksi. 

Lukiolaisena perustimme Tampereen Yhteislyseon kirjallisuuskerhon. Tukenenamme oli äidinkielen opettaja Reijo Peltoja. Hän ei opettanut meitä, mutta oli mukana teinikunnassa opettajan roolissa. Luimme kirjan kukin tahollamme ja kokoonnuimme sitten keskustelemaan. Reijon vaimo Lauha Peltola, uskonnonopettaja tarjoili meille teetä.

Sitten kuluikin vuosikymmeniä ennen kuin vastaan tuli uusi kirjallisuuspiiri, nykyisin niitä kutsutaan lukupiireiksi. Ensimmäisen perustimme muutaman työtoverin kanssa syksyllä 2003 ja toisen perustin Pitäjänmäen Eläkkeensaajiin kymmenen vuotta sitten. Lukupiirejä on nykyisin lähes kaikissa yhdistyksissä ja yhteisöissä. Jotta olisi trendikät pitää olla jonkun lukupiirin jäsen!

Lukeminen on ollut harrastukseni lapsesta asti. Olen jopa opiskellut kirjallisuutta ja kirjoittanut pitkän rupeaman myös kirjallisuusarvosteluja. Niitä teen edelleen ja bloggailenkin. 


Kutominen eli neulominen on kuulunut elämääni parikymppisestä. Aina on jokin neuletyö tekeillä. Useimmiten pusero tai neuletakki joko itselle tai lastenlapsille. Useimmat meistä ovat harrastaneet käsitöitään ylhäisessä yksinäisyydessä, mutta ei enää. Minäkin on Pitäjänmäellä kokoontuvan Neulekerho Heiluvat puikot -jäsen. Kokoonnumme kahden viikon välein, juomme hyvät kahvit ja teet kera leivonnaisten (jokainen tuo vuorollaan) ja kuuntelemme hyviä novelleja tai pakinoita. Seurustelu ja hyvät keskustelut kuuluvat mukavan illan ohjelmaan. 

Kutomisella pitää olla myös yleishyödyllinen tarkoitus. Sukkia pakolaisille, myssyjä vastasyntyneitä, villasukkia kudotaan milloin millekin ryhmälle. En ole oikein päässyt sukkien tekemisen makuun, mutta muutama pari on mennyt keräyksiin. Eli  kutominenkin on nyt muotia.  


sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Monenlaista teatteriklassikkoa

Hieman hämmentyneenä ja toisaalta innokkaana olen etsinyt kuntavaaaliehdokasta jota voisin äänestää. Espoossa uskotaan paljon kokemukseen. Minä en siihen oikein usko. Miten valtuustossa melkein 30 istunut, voi saada siellä aikaan jotain mitä ei ole vielä ehtinyt toteuttaa.
En jaksa kannattaa ajatusta että eläkeikäiset äänestävät kuntien valtuustoihin eläkeikäisiä. Tästä seuraa että jokainen ikäluokka äänestää vain ikätovereitaan. Rohkeus, rehellisyys ja asioihin perehtyminen ovat minun kannattamiani valtteja .
Aivan itsestään selvää on että hän ei saa olla Henrik Ibsenin Peer Gynt, joka uskoo itsestään vain suuria. Ryhmäteatterin modernissa Juha Kukkosen ohjaamassa esityksessä mikään ei ole mahdotonta tälle röyhkeälle ja liikoja itsestään uskovalle lurjukselle. Santtu Karvonen on niin repäisevä ja huikea Peer Gynt ettei voi kuin häkeltyneenä ihailla miehen energiaa.

Melkein narsistinen Peer Gynt
Peer Gynt oli lavalla kaiken aikaa. Puuhasi, hääräsi, matkasi ja murskasi tavalla tai toisella kaiken mihin ryhtyi. Itsekkään ei tiennyt ketä rakastaa ja ketä olla rakastamatta. Häkellyttävintä on miten ajankohtainen ja ikiaikainen Ibsenin Peer Gynt on.
Sitä samaahan on pakko sanoa Shakespearen näytelmistä. Katariina Kaitue on juhlistanut 25-vuotista näyttelijäntaivaltaan Macbethin lady Macbethinä. Janne Reinikainen on rakentanut Macbethistä meidän aikaamme sopeutetun tarinan häikäilemättömästä vallanhimosta Kansallisteatterin suurelle näyttämölle..   
Antti Luusuanniemen Macbethiä on moitittu pehmeäksi ja syrjäänvetäytyväksi. Ehkäpä onkin niin että vallanhimoinen nainen häärää taustalla tarmokkaasti ja keinoja kaihtamatta ja mies saakin sitten esittää sovittelevampaa ja myötäelävämpää vaikka on samaa pahuutta täynnä kuin vaimonsa.


Huikea Arktinen hysteria
Yhtään iloisemmalla mielellä en ollut nähtyäni Kansallisteatterissa Marko Tapion vuosina 1967 ja 1968 ilmestyneistä Arktinen hysteria -romaaneista tehdyn Arto Kahiluodon ohjaaman näytelmän. Romaani oli aikanaan häkellyttävä ja haastava. Ja sitä on näytelmäkin.
Lavalla on yhtaikaa kolmen sukupolven Björkaharrya (Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto ja Timo Torikka). Teatterin tekijät kertovat usein että he haluavat esityksellään muuttaa katsojien ajatusmaailmaa ja sitä Arktinen hysteria tei ja tekee. Kun näyttämöllä tapahtuu monta eri asiaa yhtaikaa, hiipii mieleen vähitellen käsitys elämänmenomme mielettömyydestä ja myös sen rajallisuudesta.  
Kaiken keskellä on voimalaitostyömaa. Sen pitäisi edustaa tulevaisuutta ja kehitystä, mutta loppujen lopuksi se on kaikkea muuta.
Esitys on raju ja koskettava, erilainen ja erikoinen, hyvä ja tekisi mieli sanoa erittäin hyvä.  

Naisten päätön törmäily
Teatteri Avoimissa Ovissa eletään naisten ruuhkavuosia Marjo Niemen kirjoittamassa ja Heini Tolan ohjaamassa näytelmässä Keskellä ruuhkaa juoksee nainen. Ruuhkassa todella joutuvat tänä päivänä pujottelemaan pienten ja vähän isompien lasten äidit ja mikseivät isätkin.

Marjo Niemenkin kuvaamat naiset asettavat itselleen liian suuria tavoitteita, vaikka toisaalta haluaisivat antaa periksi, mutta eivät kuitenkaan uskalla. Nora Raikamo, Hanna Seppä ja Kate Viljamaa ovat aidosti häkeltyneitä ja elämässään hieman eksyksissä olevia keski-ikäisiä naisia.  

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Mukaansa tempaava teatterikevät

Macbethin monimutkainen maailma
Kaikki jotka ovat nähneet Kansallisteatterin Willensaunassa Jussi Nikkilän ohjaaman Rikhard kolmosen, ovat ihastelleet esitystä. Niinpä odotukset Janne Reinikaisen ohjaaman Macbethin ensi-illassa olivat suuria. 
En pettynyt. Olin kuullut etukäteen Karariina Kaitueen aviomiehen Matti Vänskän (tyttärelleni kertoman) mielipiteen, että esitys on rankka ja ajankohtainen. Sitä se oli - jopa niin että alkuperäinen Macbeth runomittoineen oli vain ohikiitävä ajatus. Pidin lavastuksesta, puvuista, videokuvista, musiikista ja näyttelijöistä. 
Heitäkin jonkun kriitikon mukaan oli lavalla liian vähän. Sitäkin väkevämpänä koin etenkin Katariina Kaitueen lady Macbethin. Nainen, joka ei kaihtanut mitään keinoja, jotta pääsisi miehensä kautta vallan ytimeen. Hyvänä johdattelina oli Antti Luusuaniemen Macbeth. Muu joukko jäi hieman taka-allalle. Ei Esko Salminen Duncanina oikein säväyttänyt. Pyörätuolissa istuva monarkki - tätä päivää sekin. 
Samalla kertaa on hämmentävää ja ahdistavaa miten ihminen ei ole muuttunut mihinkään. Ehkäpä tämän päivän keinot vallan ja rahan saamiseksi ovat hivenen siistimpiä - ei kylläkään kaikkialla maailmassa - kuin Shakespearen aikana. 
Harmillista että Hesarin Lauri Meri ei pitänyt esityksestä, nyt moni jättää sen väliin vedoten huonoihin arvosteluihin. Niinpän se aikoinaan kun kriitikkokunkku oli Jukka Kajava. Tosin moni totesi että sitten hän menee teatteriin kun Kajava kehuu. Siitä tietää että esitys on hyvä. Protestoin - sillä Jukka Kajava oli useimmiten aivan oikeassa.   

Ihastuttava Kirka
Etukäteen mietin miksi on pitänyt kirjoittaa musikaali kymmenen vuotta sitten kuolleesta Kirkasta. Kun poistuin Helsingin Kaupunginteatterin Peacock näyttämöltä Kirkan ensi-illan jälkeen, en enää miettinyt. Helsingin Kaupunginteatteri hemmottelee musikaalin ystäviä taas.  
Kirkan – Surun pyyhit silmistäni tekstin on kirjoittanut Matti Laine ja ohjannut Kari Rentola. Kapellimestarina on Risto Kupiainen ja koreografian on tehnyt Mindy Lindblom. Musikaali kertoo tarkasti Kirkan elämänvaiheet ja siinä ohessa myös Babitzinin perheen muidenkin laulavien perheenjäsenten tarinan. Etusijalla Sammy ja Kirka.
Ensi-illassa Kirkana oli Heikki Ranta. Hän valloitti katsojat ensi hetkestä lähtien. Hellyttävä ja taitava esiintyjä. Ehkäpä Heikki Ranta olisi voinut ollut jämäkämpi esityksen loppupuolella, kun Kirka on vanhentunut ja joutunut taloudellisiin vaikeuksiin. Mutta tilanne korjaantuu varmaan, kun esityksiä tulee lisää.
Pääosa tanssijoista ja monen roolin esittäjistä ovat nuoria, alaa lukiossa ja muissakin oppilaitoksissa opiskelevia. Raikkaita ja innostuneita tavalla, joka viehätti ja viihdytti. 
Ystävättärelläni oli mukana Kirkan nimikirjoitus. Hän pyysi aikanaan nimikirjoituksen Kirkalta, joka oli odottamassa jotakuta Stockan kellon alla. Sormus ja pinssi ovat peräisin Kirkan konsertista vuodelta 2000.    

Tenorit viihdyttivät Areenassa

Helsingin Kaupunginteatterin Areena näyttämöllä ovat Tenorit liemessä. Liemessä ovat Taneli Mäkelä, Santeri Kinnunen, Iikka Forss ja Eero Saarinen. Jaakko Saariluoma on ohjannut uuden amerikkalaisen Ken Ludvigin farssin huolella ja hartaasti. Näytelmän kantaesitys on ollut USA:ssa kaksi vuotta sitten.
Näytelmä tapahtuu 1936 pariisilaisessa hotellissa. Tuottaja Taneli Mäkelä on saanut elämänsä tilaisuuden, kun maailmankuulu tenori -Eero Saarinen – on tulossa konsertoimaan. Ääneen on luvattu päästää myös tuottajan vävy – Santeri Kinnunen ja pitäähän sinne päästä myös huipputenorin tuleva vävykin. Eero Saarinen kaksoisroolissa - maailman kuuluna diivamaisena tenorina ja hotellin piccolona, on loistava.

Helsingin Kaupunginteatterissa taidetaan farssin tekeminen. Hyvässä farssissa tarvitaan tukevasti paikoilleen pultattuja ovia, mutta eivät nekään pelasta tilannetta, jos ovista kulkijat eivät hallitse tilanteita. Miesten lisäksi taidon omasivat tällä kertaa myös Riitta Havukainen, Oona Airola ja Jonna Järnefelt. Lavastus on Katariina Kirjavaisen oivaltavaa työtä. Varmaan ne ovetkin!
Pakko oli Kirkan ja Tenorien jälkeen myöntää, että aina teatterin ei tarvitse opettaa tai tarjota uusia oivalluksia. Hyvä musikaali ja hyvä farssi virkistävät ja tarjoavat katsojalle hyvää mieltä.

Parisuhde on muotia
Tuntuu että menossa on parisuhteiden setvimiskevät. Monessa teatterissa pohditaan, analysoidaan, terapoidaan, erotaan ja sovitaan. Parasta on tietysti kun lavalle saa ihan oikean avioparin esittämään avioparia tai muunkinlaista pariskuntaa.

Kansallisteatterin Willensaunassa ollaan hotellihuoneessa Granadassa. Pasi Lahmpela on kirjoittanut ja ohjannut Granada näytelmän, jossa esiintyvät Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti – siviilissä aviopari, näyttämöllä eronnut mies ja hänen kolmen vuoden takainen rakastettunsa. Toimittaja on lähtenyt Granadaan etsimään Espanjan sisällissotaan osallistuneen isoisänsä jalanjälkiä. Matkalle löyttäytyy mukaan entinen rakastaja, jonka rakkaus ei ole erossa olosta huolimatta kadonnut mihinkään.

Granada on PK Keräsen säveltämän ja esittämän musiikin siivittämänä huikaisevan raikas ja elävä esitys. Kerrankin parisuhde-tarina, jossa mikään ei ole ennen nähtyä ja kuultua. Mutta kaikki on todellista ja jonkun kokemaa. Riemastuttavaa oli sekin että tarinan loppu jäi avoimeksi.    

Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti ovat loistavia. Turha oli itse asiassa jäädä pohtimaan miten paljon kaikelle on etua siitä että esittäjät ovat aviopari. Me katsojat saimme nauttia siitäkin. Hieno Granada!

Espoossa uusi kotimainen musikaali

Espoossa on saanut kantaesityksensä uusi suomalainen musikaali Äidinmaa. Musikaali on monen ammattilaisen hienon työn tulos. Tekijöinä Annina Enckell (teksti) ja Esa Nieminen ja Niklas Rosström (musiikki). Laulujen tekstit Annina Enckell ja Sinikka Svärd. Ohjaajana Maria Sid.

Äidinmaassa on mukana saman suvun naiset neljässä sukupolvessa. Näytelmän tapahtumat ajoittuvat vuosiin 1939 – 1940 ja vuoteen 1989. Naisten kohtalot ja elämäntarinat ovat riipaisevia ja uskomattoman rankkoja. Mutta naiset selviytyvät, kaikesta huolimatta he jaksavat uskoa, että elämä kantaa sittenkin. Mitä vanhempi nainen sitä pystypäisemmin hän kantaa vastoinkäymisensä välittämättä ympäristön pilkasta tai sen langettamasta häpeästä.

Meille vanhemmille menneitten, osin itsekin elettyjen vuosien tapahtumien kertausta. Nuoremmille katsojille hieno historian oppitunti.    

Äidinmaa on teksteineen ja musiikkineen ihastuttava kokonaisuus, jossa kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä. Näyttämöllä mm. Pirkko Mannola, Laura Voutilainen, Vilma Kinnunen, Maija Rissanen ja Puntti Valtonen. 


Ruuhkavuosien mielettömät naiset 

Teatteri Avoimissa Ovissa oli pakko miettiä millaista mahtoi elämäni olla kun olin nelikymppinen. Ei se tainnut ihan samanlaista kaaosta olla mitä Marjo Niemen näytelmässä Keskellä ruuhkaa juoksee nainen. 

Heini Tola oli pätevällä otteella saanut aikaan todentuntuisen ja hauskan kuvauksen siitä millaista nelikymppisten naisten elämä voi olla. Enemmänkin suostun uskomaan, että näytelmä kuvaa millaista se on. 

Toinen on realisti ja toinen hieman pelkuri ja itsensä vähyksyjä. Ja heitähän riittää olipa sitten kyse minkäikäisistä naisista tahansa. Huolehtiminen on meidän naisten toinen luonna ja sen varjolla kuvittelemme tekevämme vain hyviä tekoja ja välillä teemme pahoja tekoja juuri itseämme kohtaan.

Teatteri Avoimissa Ovissa uskotaan näyttelijöiden karismaan. Lavastukseen ja puvustukseen ei uhrata voimavaroja eikä varoja, joita ei kaiketi liikaa olekaan. Ihailen että ohjaaja Heini Tola jaksaa loihtia näytelmän toisensä jälkeen meidän katsojien iloksi. Välillä klassikkoja uudella tavalla ja välillä uutta erilaisella tavalla. 







maanantai 13. helmikuuta 2017

Sata vuotta viihdettä

Lahden Sibeliustalossa järjestetään alkuvuodesta päiväkonsertteja, jotta eläkeväki pääsee nauttimaan kauniista musiikista päiväsaikaan. Nyt oli vuorossa Sata vuotta suomalaista viihdettä. Lahden kaupunginorkesteria johti Markku Johansson ja lauluja esittivät vuorotellen ja yhdessä Arja Koriseva ja Hannu Lehtonen.

Konserttiin oli koottu musiikkia eri vuosikymmeniltä. Kaikki alkoi Jääkärin marssilla ja päättyi Rakkaus on lumivalkoinen -lauluun. Siinä välissä kuulimme Äänisen aallot, huikean Säkkijärven polkan, Täysikuun, Myrskyluodon Maijan, Sinua, sinua rakastan-Nuoruustangon, Albatrossin, Satulinnan ja Norjalaisen villapaidan ja monta muuta tuttua ja rakasta suomalaista laulua.

Koriseva ja Lehtonen valloittivat meidät kuulijat ensi hetkestä alkaen. On iloa kuunnella ja ihastella taiteilijoita jotka rakastavat esiintymistä ja yleisöä. On hieno tunne kun satojen joukossa tuntee että nyt lauletaan juuri minulle.

Arja Korisevalla oli jopa aikaa konsertin jälkeen tupsahtaa yleisön joukkoon. Niinpä yksi Pitäjänmäen Eläkkeensaajien seurueesta - Terttu Viitanen - pääsi samaan kuvaan Arjan kanssa.


Tenorit viihdyttivät Areenassa

Viikko oli muutenkin kulttuuripitoinen. Helsingin Kaupunginteatterin Areena näyttämöllä olivat Tenorit liemessä. Liemessä olivat Taneli Mäkelä, Santeri Kinnunen, Iikka Forss ja Eero Saarinen. Jaakko Saariluoma oli ohjannut uuden amerikkalaisen farssin huolella ja hartaasti. Eero Saarinen kaksoisroolissa - maailman kuuluna diivamaisena tenorina ja hotellin piccolona, oli loistava.

Helsingin Kaupunginteatterissa taidetaan farssin tekeminen. Hyvässä farssissa tarvitaan tukevasti paikoilleen pultattuja ovia, mutta eivät nekään pelasta tilannetta, jos ovista kulkijat eivät hallitse tilanteita. Miesten lisäksi taidon omaavat myös Riitta Havukainen, Oona Airola ja Jonna Järnefelt.

Eero Saarinen oli 1990-luvun alussa mukana silloisen TV 1:n opetusohjelmien Markan mahti -nimisessä ohjelmassa Miitta Ssorvalin kanssa. Olin ohjelmasarjan käsikirjoittaja. Eero ja Miitta olivat taitavia ja mukavia. Kumppikaan ei ollut vielä silloin samalla tavalla mainetta niittänyt näyttelijä kuin nyt.

Siihen aikaan ohjelmia tuli vain neljältä kanavalta. Markan mahti lähetettiin maanantaina klo 19.30, samaan aikaan tuli tv 2:lta ruotsinkielistä ohjelmaa ja maikkarilta ja kolmoselta jotain vähemmän mielenkiintoista, joten meidän opetusohjelmallamme oli satoja tuhansia katsojia!!!


Kuulo joutuu syyniin

Leppävaaran terveysasema näytti taas kauniit ja ystävälliset kasvonsa. Sain lähetteen korvalääkärille. Leppävaarassa on vielä muutaman viikon oma korvalääkäri. Hän siirtyy Korvaklinikalle, joten hyvä
palvelu kuulema päättyy siihen. Kuulotutkimuskin tehdään Leppävaarassa. Pakko taas myöntää että joustavampaa on kuin rajan toisella puolella.

Kuluipa yksi iltapäivä ja ilta hyvin tokaluokkalaisen ja hänen tätinsä kanssa. En malttanut lähteä iltariennoille, vaan jäin puuhastelemaan Kertun ja Maaritin kanssa. Mummien tavoin jaksan ihastella lasten tarmoa ja intoa leikkiä, askarrella ja puuhastella. Totta kai täytyy myöntää että puhelimeni ja Ipadini ovat hyviä viihdyttäjiä nekin, mutta nyt riitti isoon iloon pahvi, villalanka ja sakset ja syntyi kaunis villapallo. Maarit muisti miten se tehdään.

   

maanantai 6. helmikuuta 2017

Kirka, Isä, Harmaat pantterit ja Pieni eläin


 Teatterivuosi on alkanut hyvin myönteisissä merkeissä. Pieni eläin, Isä, Kirka ja Harmaat pantterit. Tulossa Tenorit, Rakastetaan tietämättä mitään, Keskellä ruuhkaa juoksee nainen, Kokki, varas, vaimo ja rakastaja….   

Tammikuun alun kirkasti Seela Sella, joka juhli 80 ikävuottaan uudella Leena Tammisen kirjoittamalla ja Kari Paukkusen ohjaamalla näytelmällä Pieni eläin. Seela Sella on kertonut että hän aina halunnut näytellä Nasua, mutta tekijäinoikeudet kieltävät Nasun nimen käyttämisen. Niinpä Seela on nyt pieni eläin ympäri maata nähtävissä esityksissä.

Hän on hellyttävä, hykerryttävän ihana, hyppivä ja pomppiva ja tunteisiin vetoava. Hieman rajumpaa kannanottoa olisi voinut mainiosti upottaa näytelmään. Niin fanaattinen eläinten oikeuksien puolustaja Seela Sella on. Ikävuosistaan huolimatta myös hyvin moderni. Hänellä on tyttärensä kanssa yhteishuoltajuus kahteen koiraan. Seela kyllä hanakasti huomauttaa, että hän maksaa kaikki kulut.


Muistisairas Isä ja huolestunut tytär

Me pitkään eläneet pelkäämme muistisairauden saamista ja meidän lapsemme pelkäävät, että me saamme sen. Miten selviydyn jos isä tai äiti sairastuu? Miten minulle käy jos puolisoni sairastuu? Kuka minua kestää ja pitää huolta jos muisti hämärtyy?

Tähän selviytymiseen etsitään puolin ja toisin vastausta Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa ranskalaisen Florian Zellerin näytelmässä Isä. Näytelmä on hyvin, hyvin todentuntuinen.

Jari Pehkonen on viimeistä piirtoa myöten loistava isänä. Monen monta kertaa teki mieli ääneen huokaista – ihan kuin oma dementoitunut isäni aikanaan. Ohjaaja Milko Lehto on oivaltanut kaiken olennaisen siitä, miten muistisairas käyttäytyy, liikkuu, puhuu, epäilee, vähättelee ja murentuu pala palalta.

Tytär Vuokko Hovatta on juuri niin huolestunut, ahdistunut ja eksyksissä kuin vain voi olla. Vävy Heikki Sankari yrittää ymmärtää sekä isää että tytärtä. Hoitajat tulevat ja menevät. He eivät jaksa kun ei ole pakko. Tyttären on pakko. Hän jopa ottaa isän asumaan omaan kotiinsa, jotta kaikki olisi helpompaa. Ei ole!  Ajankohtaista ja hyvää, koskettavaa teatteria parhaimmillaan. 




Keravan vauhdikkaat Harmaat pantterit

Vanhuksia katsellaan näyttämöllä KUT Keski-Uudenmaan teatterissa Keravalla. Heikki Lund on kirjoittanut nyt kolme Harmaat pantterit näytelmää. Nyt nähdään miten Käpyhovin pelastuspalvelu saa alkunsa. Olen nähnyt toisen ja tämän kolmannen osan.

Paikka paikoin hiipi häivähdyksenomainen ajatus ”onko tämä sittenkin liikaa”. Moni asia joka ensimmäisellä kerralla huvitti ja viihdytti tuntui nyt toistolta. Enkä ihan jaksa aina olla sitä mieltä että ikäihmisten – vaikka asuvatkin hoitokodissa – kuuluu kaatuilla, törmäillä ja pukeutua mauttomasti ja ryypiskellä. Jumpparin kuuluu olla yli-innokas, johtajattaren tasoitella ja kunnan ylimmän virkamiehen oltava melkein täysääliö.

Näyttelijät hoitivat roolinsa ohjaaja Kimmo Virtasen luoman komedian keinoin taitavasti. Meno oli railakasta ja aika ajoin raikastakin.

Kumpi on parempi keino edistää vanhusten arvokasta ja asianmukaista hoitamista, nauraa ja viihtyä heitä kuvaavan näytelmän parissa vai poistua katsomosta pala kurkussa, kun ei oikein millään jaksa kestää kaikkea näkemäänsä. Kaikesta huolimatta valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon.      


Ihastuttava ja mukaansa tempaava Kirka

Etukäteen mietin miksi on pitänyt kirjoittaa musikaali kymmenen vuotta sitten kuolleesta Kirkasta. Kun poistuin Peacockista Kirkan ensi-illan jälkeen, en enää miettinyt. Helsingin Kaupunginteatteri hemmottelee musikaalin ystäviä kerta toisensa jälkeen.

Kirkan – Surun pyyhit silmistäni tekstin on kirjoittanut Matti Laine ja ohjannut Kari Rentola. Kapellimestarina on Risto Kupiainen ja koreografian on tehnyt Mindy Lindblom. Musikaali kertoo tarkasti Kirkan elämänvaiheet ja siinä ohessa myös Babitzinin perheen muidenkin laulavien perheenjäsenten tarinan. Etusijalla Sammy ja Kirka.

Ensi-illassa Kirkana oli Heikki Ranta. Hän valloitti katsojat ensi hetkestä lähtien. Hellyttävä ja taitava esiintyjä. Ehkäpä Heikki Ranta olisi voinut ollut jämäkämpi esityksen loppupuolella, kun Kirka on vanhentunut ja joutunut taloudellisiin vaikeuksiin. Mutta tilanne korjaantuu varmaan, kun esityksiä tulee lisää.

Pääosa tanssijoista ja monen roolin esittäjistä ovat nuoria, alaa lukiossa ja muissakin oppilaitoksissa opiskelleista. Raikkaita ja innostuneita tavalla, joka viehätti ja viihdytti.  

Ystävättärelläni Lisalla oli mukana Kirkan nimikirjoitus. Hän pyysi aikanaan nimikirjoituksen Kirkalta joka oli odottamassa jotakuta Stockan kellon alla. Sormus ja pinssi ovat peräisin Kirkan konsertista vuodelta 2000.