tiistai 8. marraskuuta 2016

Monta erilaista terveyttä


Kauneus on katsojan silmässä. Näin olen oppinut. Sen sijaan terveyttä voidaan mitata monella tavalla. Tärkeintä on se miten me itse koemme terveytemme. Toinen tieto terveytemme tilasta löytyy nykyisin vaikkapa kanta.fi -tiedostosta.

Ystävättäreni kertoi, että heitä oli koolla kahdeksan eläkeiän ylittänyttä naista. Jokainen kertoi vuorollaan kuulumisiaan ja jokainen myös kertoi terveydentilastaan. Ensimmäisellä kierroksella vain yksi heistä vihjasi, että hänellä on vakava sairaus. Illan mittaan selvisi, että kolmelle muullakin on vakava sairaus, mutta he eivät tunteneet itseään sairaiksi vaan terveiksi.

Onneksi ystävä- ja tuttavapiirissäni on monta ikääntynyttä ja vakavankin sairauden läpikäynyttä mieleltään tervettä miestä ja naista. On niitäkin jotka ovat saaneet syöpäänsä sen viimeisen tuomion: mitään ei ole tehtävissä. Mutta eivät hekään vetäydy sairautensa taakse, vaan pyrkivät elämään tavallista elämää mahdollisuuksien mukaan.

Kun kerron, että olin luokkakokouksessa, kysytään useimmiten, kertoivatko kaikki mitä sairastavat. Eivät kerro. Eikä ole sääntöä: ensimmäisen tunnin aikana saa kertoa millainen on terveystilanne ja sen jälkeen onkin sitten kehitettävä muuta kerrottavaa.       

Kanta.fi sivuilta löytyy nykyisin tietoa siitä mitä terveysasemien ja labran tutkimuksissa on saatu selville. Lääkärit onneksi kirjoittavat pitkälti selonteon niin että siitä saa ilman lääketieteellistä koulusta selvän. Sairaaloista tulee kotiin kirje, mistä löytyy tiedot missä mennään. Eli tietoa löytyy.

Tärkeintä on kuitenkin se miltä meistä itsestämme tuntuu. Kun mallinani on ollut täti, jolla omasta mielestään oli liuta vakavia sairauksia. Niiden selville saamiseksi ja hoitamiseksi oli käytävä mahdollisuuksien mukaan jatkuvasti lääkäreiden vastaanotoilla. Vielä toistakymmentä vuotta sitten siihen oli mahdollisuus julkisen terveydenhoidon piirissä. Vastakkainen malli oli äitini. Hän ei sairauksistaan puhunut eikä vaivojaan valittanut. Pari kertaa hänet jopa jouduttiin viemään sairaalaan hyvin huonossa kunnossa.

Netti pursuaa tietoa kaikesta mikä liittyy terveyteen ja sairauteen. Vuosia sitten selailimme lääkärinkirjoja ja koimme sairastavamme vaikka mitä. Sama tunne tulee, kun hakee tietoa erilaisilta nettisivuilta.

Nyt varmaan moni muukin kuin minä seuraa hämmentyneen soten etenemisestä. Miten hallinnollisella uudistuksella saadaan retuperällä olevat asiat kuntoon. Huikeita ovat selvitykset siitä miten eriarvoisessa asiassa sairastavat ovat eri puolilla maatamme.

Kokemukseni päivystysvastaanotoista ovat aika ankeita lukuun ottamassa sydänpolin toimintaa HUS:ssa. Siellä hoitajat ja lääkärit ovat ystävällisiä, ketään ei syrjitä ja kaikesta saa sen tunteen että potilaan eteen tehdään paras mahdollinen. Haartmanin polilla tai neurologian päivystyksessä ei siitä tunteesta saanut kiinni millään.
Kaikki me osaamme kertoa hoitamattomista vaivoista, vääristä diagnooseista, terveysasemien jonoista, sairaaloista joissa ei potilaan jatkohoidosta piitata ollenkaan. 

Vaikea on ymmärtää ja hyväksyä ajatusta, että terveydenhoidon henkilökunta tahallaan tekisi vain huonoa työtä ja virheitä. Syyt ovat varmaan muualla – mutta missä. Syyttävä sormeni kohdistuu hallintoon ja johtoon. On tympäisevää lukea ja kuunnella vastuussa olevien henkilöiden ainaisia selityksiä. Jos omainen valittaa julkisesta, pahoitellaan ja pyydetään ottamaan suoraan yhteyttä. Tärkeintä olisi organisoida asiat niin ettei valittamisen aihetta olisi. Ei edes vanhusten hoitamisessa!!! Hävetkää ja tehkää jotain.

Teksti on julkaistu marraskuun Tanotorvessa. 


lauantai 29. lokakuuta 2016

Ei enää liian laiha

Koululaukussani on lappu. Terveydenhoitaja on kirjoittanut siihen pituuteni ja painoni. Niiden alapuolella on sana ”alipainoinen”. Lappuun on saatava äidin tai isän nimi. En haluaisi näyttää lappua äidille, koska tiedän että hän pahoittaa siitä mielensä. Ei sille että olen alipainoinen voi mitään.

En painanut kovin paljoa syntyessäni, paino ei noussut vaikka minulle vauva-iässä juotettiin kermaa, eivät auttaneet lääkärit ei mikään. Vaikka olin pitkä ja hontelo ikäisekseni, jaksoin urheilla ja puuhata aktiivisesti kaikkea.

Harmit alkoivat murrosikäisenä. Lauta, salko, kukkakeppi. Ikäiseni pojat erityisesti pitivät siitä, että saivat huudella laihan tytön perään.

Kun aikuisena olin ostamassa talvikenkinä, tokaisi kenkäkaupan myyjä: ”Teillä on liian iso jalka tuohon kapeaan sääreen verrattuna”. Selkävaivoja hoitava fysioterapeutti totesi, että selkäni on liian pitkä. Jonkun hoitohenkilön mielestä kaula oli turhan pitkä. Raskaanakin painoin taulukoiden mukaan liian vähän. Kaikki tämä ennen kuin ehdin täyttää 30.

Miksi sinä olet noin laiha, onko sinulle jokin sairaus? Kyllä sinun pitäisi lihoa! Yleisiä kysymyksiä.

Perjantaina selvisi että kaikki olisi ratkennut kun olisin laitattanut silikonirinnat. Niin nuoremmat laudat ovat ratkaisseet asian.   

Onneksi paino on noussut ja nyt yli 70-vuotiaana voin jopa nauttia siitä, että painoindekseni on ihan oikea luku. Vanhat vaatteet mahtuvat vuodesta toiseen ja uusien ostaminen ei ole hankalaa, kun kaikki sopii – kuten moni ystävistäni hieman kateellisena toteaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.    

Maratoonari vuosimallia 1994 - ei enää liian laiha

perjantai 14. lokakuuta 2016

Työväen poluilla

Nyt se on valmis! Pitäjänmäen Työväenyhdistyksen 110- vuotishistoriikki: Ilkka Leskelän kirjoittama kirja Työväen poluilla. Pitäjänmäen Työväenyhdistys 110 vuotta. 

Olen yrittänyt auttaa Ilkkaa parhaani mukaan. Hämmennys oli suuri kun selvisi miten paljon yhdistyksen papereita on vuosien varrella hävinnyt. 

Kirjan tarinat ovat kiehtovia. Toivottavasti ei löydy virheitä. Tulkinnat ovat er asia. Arvostan suuresti yhdistyksen johtokuntaa, joka päätti että kirja maksaa vain 20 euroa. Kustannukset maksetaan yhdistyksen kassasta. 

Juhlat ovat lauantaina ja virallisesti kirja julkaistaan silloin 


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Kirjamessut turkulaisittain

Missä voi samana päivänä bongata presidentti Sauli Niinistön, Anneli Auerin, Aira Samulinin, Satu Silvon, Heikki Kinnusen, Jenny Haukian, Sirpa Kähkösen, Antti Eskolan, Kirsti Mannisen, Roman Schatzin, Riikka Pulkkisen, Anna Kortelaisen, Raija Orasen.

Rouva Jenni Haukia 

Turun kirjamessuilla tietenkin. Oli siellä monta muutakin kirjailijaa. Mutta tässä nyt tärkeimmät tai julkisimmat. Oli siellä samaan aikaan ruokamessutkin. Monenmoista herkkua oli maisteltavana ja kotiin ostettavana.

Kirjoja oli onneksi Turun messukeskuksessa myös runsaasti tarjolla. Kirjamessuilla jaksan aina hämmästellä miten paljon Suomessa oikein julkaistaan uusia kirjoja.

Oli hyvin antoisaa ja viihdyttävääkin kuunnella kun kirjailijat kehuivat omia aikaansaannoksiaan. Nokkela tyttäreni pani merkille, että hyvin monessa kirjassa liikutaan menneissä vuosikymmenissä eli monella tavalla historiallisessa ajassa. Haastattelijat sitten kysyivätkin kirjailijoilta, miten teet taustatyötä ja sitä he jokainen vuorollaan kertoivat tekevänsä tarkasti ja hartaasti.

Enni Mustosen Ruokarouva on kirjailijan Syrjästäkatsojan tarinoiden neljäs osa, jossa liikutaan 1900 luvun alkuvuosina aina vuoteen 1918 saakka. Moni lukija on varmaan jäänyt hämmästelemään miten Ida – kirjan päähenkilö – ”Sitä rupesi miettimään jo Grankullan kohdalla, olisiko sittenkin pitänyt ostaa huvila vähän lähempää kaupunki. Aika moni sentään näkyi matkustavan Albergaan asti.” Kyllä Albergan asema on aina ollut ennen Grankullaa.  

Kirsti Mannista /Enni Mustosta haastatellaan 

Sinänsä pidän hienona suorituksena kirjailijoilta sitä, että kirjoissa ei ole kirjoitusvirheitä. Tuskinpa kovinkaan montaa kirjaa enää lukee ennen painamista läpi ns. oikolukija. Ennen ei mitään tekelettä päästetty painoon ennen oikolukua.

Nyt itse pelkään miten monta ns. painovirhettä löytyy muutaman viikon päästä julkaistavasta Pitäjänmäen Työväenyhdistyksen 110-vuotishistoriikistä. Meillä on käsittämätön into kertoa että siellä ja siellä on kirjoitusvirhe tai juuri yllä olevan Grankullan/Albergan esimerkin kaltaisissa virheissä jaksamme ihmetellä miten tällaista on kirjoitettu.

Ilman virheitä tai virheiden kanssa monta mielenkiintoista kirjaa odottaa lukijaa. Ehkäpä muutaman viikon sisällä tiedän millaisia vieraslajeja löytyi Viipurista 1942 kesällä, kuka sytytti Turun palon 1827, onko vanhuus ilo vai harmi, mitä kaikkea Miina Sillanpää sai aikaa. Puhumattakaan Riikka Pulkkisen ja Riku Korhosen uusimpien romaanien käänteistä.

Anna Kortelainen kuuntelee tarkasti 

Kukahan on keksinyt että kirjat ja ruoka kuuluvat yhteen. Keittokirjat saattavat olla yksi yhdistävä tekijä, mutta niin vain on että Turussa ja Helsingissä on samaan aikaan tarjolla kirja- ja ruokamessut. Olemmeko me lukijat myös ruokaihmisiä tai päinvastoin.


Täytyy myöntää että taidan olla molempia. Leivon ja teen ruokaa mielelläni ja enemmän kuin mielelläni luen. Keittokirjoista en enää piittaa, ohjeita löytyy lehdistä ja netistä löytyvät kaikki ohjeet mitä olen keksinyt kaivata. Huomenna aamulla aion joka tapauksessa tarjota messuilta ostetuista spelttijauhosita tehtyä puuroa. Lienee sitten tarjolla kirjallinen tuulahdus Turusta.     

perjantai 30. syyskuuta 2016

Hieno Avoimien Ovien Anna-Liisa


Pitäjänmäen Eläkkeensaajien Teatterikerho on jo monen monta kertaa käynyt katsomassa helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien esityksiä. Tänä syksynä teatterin ohjelmistossa on Minna Canthin Anna-Liisa. Meistä moni on nähnyt näytelmän moneen kertaa. Tuoreessa muistissa monella oli Tampereen Työväen Teatterin musikaali muutaman vuoden takaa.

Avoimien Ovien Anna-Liisa on omanlaisensa, pakahduttava ja hyvin liikunnallinen näytelmä. Musiikki ja taustakuvat olivat olennainen osa näytelmää. Heini Tola oli dramatisoinut ja ohjannut esityksen, jossa Anna-Liisan hätä ja häpeä oli käsin kosketeltavaa.  Pakahtuneet tunteet tuntuivat luissa ja ytimissä. Pakostakin mietti kuka olisi valmis heittämään ensimmäisen kiven syyllisen niskaan.

Anna-Liisan roolissa oli herkkä, mutta samalla kertaa hyvin voimakas Helmi-Leena Nummela. Husson oveluus ja omahyväisyys sopi hienosti Petriikka Pohjanheimolle. Mikkona Kai Bäckström oli salskea ja tunteistaan varma, uskottava rakkaudessaan. Paavo Kerosuon Johannes oli kiltimpi ja vaisumpi. Äitinä oli Karoliina Kudjoi ja isänä Jukka Pitkänen. 

Ei voi kuin ihastella taitoa ja tunteen paloa millä klassikkonäytelmät saadaan hengittämään uudella tavalla. Näytelmä opetti että vapaus voidaan saavuttaa hyvin monella eri tavalla.


Pienten teattereiden esitykset tahtovat jäädä suurten teattereiden markkinakoneiston alle. Helmet on kuitenkin helppo löytää ja niistä kannattaa pitää huolta. Teatteri Avoimissa Ovissa jatkaa Anneli Kannon kirjoittama ja Heini Tolan ohjaama Pala palalta pois – Äiti, tytär ja Alzheimer. Sinikka Sokka loistaa näytelmässä monen eri-ikäisenä. Jukka Pitkänen ja Hanna Seppä täydentävät hienoa esitystä.        

tiistai 27. syyskuuta 2016

Mihin se aika menee

Moni väittää että eläkeläisillä on aina kiire. Niin onkin kun kaiken tekeminen vaatii vuosi vuodelta vain enemmän ja enemmän aikaa.

Monta sitten yksi unelmistani toteutui. Sain ruokapöydän jonka ympärillä oli kymmenen tuolia. Koska tahansa saatoin kattaa isommallekin joukolle aterian. Nyt pöydän ympärillä on kahdeksan tuolia ja olen jo miettinyt että osaisinko enää ruokkia neljää ruokavierasta enempää.




Kun pakettiauton sisältö oli sunnuntaina tyhjennetty ja viety viidenteen kerrokseen Maaritin ja Jukan Suomen kotiin, tuli muuttoväki meille myöhästyneelle synttärilounaalleni. Ja kaikki meni niin kuin pitikin - siis ainakin minun mielestäni.

Vanhin tyttäreni palaa Suomeen oltuaan yli 20 vuotta eri puolilla "maailmaa". Kaiken lisäksi hänen kotinsa on meidän naapurissamme. Kun vielä heidän ystävänsä muuttavat meidän seinämme taakse parin kuukauden kuluttua, olen varma että uudenlainen sosiaalinen elämä alkaa.

Varani on pidettävä etteivät nuoremmat naiset pääse huomauttelemaan että nämä jutut eivät ole tarkoitettu yli 70-vuotiaille tai että huomaan olevani viidentenä pyöränä menossa mukana.

Viikonlopun ilona oli myös tuttavamme 80-vuotispäivät. Sankarin mies - haitaristi - jaksoi soittaa tuntikausia ja viihdyttää meitä vieraita erilaisia tietokilpailuilla. Musiikkia ja laulua ja hyvää ruokaa ja hauska tunnelma. 86-vuotias ystävättäreni on vakaasti sitä mieltä ettei hän ole koskaan aikaisemmin ollut näin hauskoilla 80-vuotissynttäreillä. Oli meillä hauskaa kesällä 90-vuotissyntymäpäivilläkin.



Helsingin Sanomat kehotti lähettämään lehteen kuvia näkymästä joka avautuu koti-ikkunasta. Olemme innoissamme kun saamme seurata ikkunoistamme taivaan muuttumista päivän mittaan.
Kun asuu maan tasalla ei näe mitä valoilmiöitä on auringonlaskun aikaan meneillään.


   

torstai 15. syyskuuta 2016

Sara ja Erik ja Sumu

Teatterisyksy sen kuin jatkuu ja syvenee.

Helmeksi esitysten joukossa nousee ehdottomasti Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä esitettävä Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik. Muutamia vuosia sitten näin hienon tv-dokumentin Sara Hildénistä ja Erik Enrothista. Enkä nytkään pettynyt - näin hienon näytelmän.

Näytelmä oli huikea kuvaus kahden voimakastahtoisen ihmisen rakkaudesta. Mutta ennen kaikkea se on kertomus uskomattoman yrittäjähenkisestä naisesta, joka "haistoi" rahan kaikkialla ja joka oletti että rahan avulla hän saa toisen rakkauden kestämään. Sara loi omasta mielestään taiteilija-miehelleen parhaat mahdolliset olosuhteet työn teolle eli maalaamiselle. Aina hän ei ymmärtänyt miksi toinen ei voi tehdä töitä jatkuvasti. Välillä piti aina päästä matkustamaan. Sara lähti toisinaan mukaan, useimmiten ei.

Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen loistivat nimirooleissa. Näytelmän tempo ja siirtymät ajasta ja paikasta toiseen oli toteutettu taidolla ja sydämellä. Muistan hyvin Hildénin takkikaupan. Harva asiakas lähti Saran liikkeistä pois ilman uutta takkia. "Meillä myydään, ei ostetan", huomautti Sara näytelmässäkin.

Uutteran, mutta elämänsä loppuvuosina yksinäisen Sara Hildénin ansiosta saamme edelleen ihailla hänen hienoa taidekokoelmaansa. Hänen nimikko-museonsa tulevaisuudesta Tampereella keskustellaan, mutta vaikka museon paikka muuttuisi Erik Enrothin mahtavien töiden arvo on ja pysyy. Siinä Sara oli oikeassa.



Kansallisteatterin suuren näyttämön syksyn ensimmäinen ensi-ilta oli Juha Jokelan Sumu. Juha Jokela on teatterin ns. kotikirjailija ja hänen näytelmänsä ovat aina etukäteen tapauksia. Niin Sumukin - alaotsikoltaan itsesensuurikomedia.

Jokelan komedia ei ole mikään toinen toistaan seuraavien koomisten tilanteiden tai sutkausten kavalkadi. Komedia on rivien välissä, siinä missä me toinen toistemme silmissä näytämme hieman avuttomilta ja erilaisilta.

Sumussa seurataan kahden teekkarin perustaman start-up yrityksen olemassa olo taistelua. Toinen teekkareista Taisto (Jani Karvinen) on kehittänyt uudenlaisen aivojen kuvantamiseen tarkoitetun laitteen. Olli (Timo Tuominen) yrittää pyörittää yritystä, saada rahoittajia, vientitukea, luoda hyvää ilmapiiriä yritykseen. Mukaan on palkattu myös markkinointi- ja viestintäasiantuntija Jone (Kari Ketonen) ja kun laite on tarkoitus ensimmäisenä myydä Venäjälle tarvitaan myös venenäjänkielen taitoinen työntekijä (Elena Spirina). Olli tuntee ulkomaankauppaministerin (Katariina Kaitue), On luontevaa pyytää häneltä apua.

Sitten nouseekin seinä vastaan. Taisto on joukosta se joka uskaltaa kertoa ääneen mitä hän oikeasti ajattelee Putinin Venäjästä, Ukrainasta ja Krimistä. Taiston mielipiteisiin kaikki sitten kilpistyykin.
Juha Jokelan näytelmässä jokaisellaon oma tärkeä roolinsa, aika lailla odotusten mukaiset kun heihin on aluksi hieman tutustunut. Näyttelijät ovat toinen toistaan parempia.

Taisto rehellisine kannanottoineen on se, jonka ajatukset ja rohkeus jäävät päällimmäisena mieleen.