sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Sudenmorsian Teatteri Avoimissa Ovissa


Koskettava Sudenmorsian

Aino Kallaksen Sudenmorsian (vuodelta 1928) on monikerroksinen pienoisromaani. Se on ylitystylaulu Hiidenmaan luonnolle, se on suuri tarina rakkaudesta, se on kannanotto naisen vapautumisesta, se on merkillinen yhdistelmä tarua ja totta. Kansantarinoista tuttu tarina sudeksi muuttuvasta ihmisestä on kiehtonut mieliä aina.

Sudenmorsiamen dramatisoinut ja ohjannut Heini Tola on tavoittanut esityksessä upeasti Aino Kallaksen kirjan hengen. Teatteri Avoimien Ovien pienehkö näyttämö ja teatteritila  värisee, ulisee ja hapisee Suvi Isotalon musiikista. Musiikki jo sinänsä kertoo koko tarinan ja vie kertomusta eteenpäin upeasti. Katsoja on keskellä väkevää tarinaa. Tarinaa, joka on samalla kertaa kaunis ja ruma.

Maija Anderssonin Aalo on rohkea ja kuitenkin hyvin haavoittuva nainen. Hän uskaltaa kuunnella sisäistä ääntään ja jopa hyljätä lapsensa. Aalo rakastaa ja ei rakasta miestään metsänvartija Priidikkiä. Miehen jättäminen kokonaan ei onnistu. Mutta liioin ei onnistu Aalon palaaminen kotiin. Kyläyhteisö ei hyväksy pienintäkään epäilyä sudeksi muuttuneesta naisesta. Rakkaudella ei ole mitään tekemistä, se olemassa olo ei voi estää kyläläisten kostoa.  

Priidik (Sauli Suonpää) on roolissaan hyvin uskottava. Hän on rakastunut aviomies, mutta hän on myös yhteisönsä jäsen ja sen mielipiteitten vanki.

Sudenmorsian on runollista ja koskettavaa teatteria, jossa musiikilla on tärkeä rooli. On helppo olla Teatteri Avoimien Ovien ystävä ja vakikävijä. 

                                           
                                  Maija Andersson (Aalo) ja Sauli Suonpää (Priidik)  

torstai 15. helmikuuta 2018

Syyssonaatti ja Suomen hauskin mies


Teatterikevät etenee kohinalla

Tampereen 1918 -aiheisten näytelmien jälkeen ensin oli tarjolla muutakin aikakautta, kunnes muutaman päivän jälkeen oli taas aika palata vuoteen 1918. 

Espoon Syyssonaatti 

Espoon Kaupunginteatterin Syysonaatti on yhtä mukaansa tempaava ja ilmapiiriltään ahdistava kuin esikuvansa Ingmar Bergmanin elokuva.Menestynyt konserttipianisto (uhkea Satu Silvo) tulee tyttärensä luokse vierailulle tyttären kutsumana. Äiti ja tytär eivät ole tavanneet seitsemään vuoteen. Liioin äiti ei ole nähnyt sairasta tytärtään, joka myös asuu pappilassa. 

Välittömästi äidin saavuttua alkaa välien selvittely. Tytär Eva (loistava Leena Pöysti) ei ole etukäteen ymmärtänyt minkä tunteiden vyöryn äidin tapaaminen aiheuttaa. Eva on kertonut miehelleen (ehkä liiankin jyhkeänloinen Carl-Kristian Rundman) ettei hän rakasta tätä.

Rakkaudettomuus on malli äidiltä. Eva on aina janonnut äidin rakkautta ja arvostusta, saamatta sitä koskaan. Syyssonaatti etsii vastausta siihen miksi emme osaa antaa rakkautta ja miksi emme osaa ottaa sitä vastaan. Onko äidillä oikeus panostaa vain omaan uraansa ja hylätä lapsensa. Ja mitä hylkääminen milloinkin on.

Näytelmässä Charlotta-äidin toinen tytär sairas (Ulla Raitio) Helena jää taka-alalle. Äiti ei kestä tämän todellista kohtaamista.

Pasi Lampelan ohjaama näytelmä vaatii ja antaa katsojalleen paljon. Jos vain suostuu siihen. Markus Tsokkisen lavastus on oivallinen. Keskellä on puolueeton tila, molemmilla sivuilla vuoteet. Toisessa makaa Charlotten sairas tytär ja toisella hän itse. 

Näytelmä on kahden naisen vuoropuhelu - vanhan ja nuoren. Satu Silvo on uhkea ja räiskyvä. Enemmän pidin Leena Pöystin antaumuksellisesta suorituksesta. Pienilläkin eleillä ja ilmeillä hän sai kerrottua paljon. 



Se Suomen hauskin mies 

Kun näytelmän pääosassa on Martti Suosalo on katsomon täyttöaste vääjäämättä sata prosenttia. Niinpä onnistuin vasta nyt näkemään marraskuussa ensi-iltansa saaneen Suomen hauskimman miehen Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. 

Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää kertovat näytelmällään mitä vankileireillä tapahtui kesällä 1918. Heikki Kujanpää on ohjannut näytelmän ja Mikko Reitala näyttelee siinä. Käsiohjelmasta selviää että vankileirillä eri puolilla maata oli monien työväen näyttämöiden näyttelijöitä. Mjölön (nyk. Isosaari) saarella oli leirille koottu näyttelijäseurue, jonka jäsenistä osa oli hyvin katkeria heidän johtajalleen näyttelijä Toivo Pariakalle (Martti Suosalo). Tämä oli vetänyt heidät mukaan myös sisällissodan melskeisiin. 

Saarella on myös omahyväinen vankileirin komentaja (Rauno Ahonen) opettaja-vaimoineen (Vappu Nalbantoglu). On vartijoita ja sotaväessä palvelusteen suorittavia nuorukaisia ja jääkäriluutnantti (Heikki Ranta).

Näytelmän lavastus on moni-ilmeinen ja esitystä tukeava. Pekka Korpiniityn oivaltaa työtä. Sari Salmelan puvustus täydensi hyvin kaikkea. Oli helppo aistia miltä likaisten repaleisten vaatteiden sisällä tuntui.  

Helsingin Sanomat on jossain arvostelussaan julistanut Parikan Suomen hauskimmaksi mieheksi. Saarella on tulossa vierailulle P.E. Svinhufvud ja tälle on järjestettävä hienoa ja hauskaa ohjelmaa. Niinpä näyttelijäseurue saa elämälleen jatkoaikaa. Kommendantti haluaa heiltä hauskan esityksen. 

Näytelmä on samalla kertaa hauska ja hyvin traaginen. Mielivaltaiset tuomiot ja elämän rajallisuus ovat läsnä kaiken aikaa. Mutta tästä huolimatta huumori on mukana monessa. Ei voi kuin jäädä miettimään mikä elämännälkä ihmisellä on mahdottomissakin olosuhteissa. Valkoisten mielivallalla ei ollut sodan juuri päätyttyä mitään rajoja.     

Katsomo on täynnä syystäkin. Hieno ja hallittu esitys. 



sunnuntai 11. helmikuuta 2018

1918 ja Tampereen teatterit



Tampereen Teatterissa taistellaan rohkeasti

Tampere oli keskeinen paikka vuoden 1918 sisällissodassa. Kaupunki jäi sodan alkaessa punaisten käsiin. Tampereen Teatteri oli perustettu 1904 ja helmikuussa 1913 Teatteritalo vihittiin juhlavasti käyttöön. Viiden vuoden kuluttua Teatteritalo on Tampereen punaisten tärkeä tukikohta. Sen ravintolasta käsin muonitetaan niin kaartilaisia kuin venäläisiä sotilaita. Sokkeloinen teatterirakennus tarjoaa monenlaisia piilopaikkoja.  

Tampereella molemmat kaupungin isot teatterit ovat tarttuneet vuoden 1918 sisällissodan tarjoamaan aineistoon. Tampereen Teatteri on valjastanut suuren osan henkilökunnastaan mittavaan hankkeeseen. Lisäjoukkoja on saatu Tampereen yhteiskoulun lukion opiskelijoista.

Eeva-Elina Lyytikäinen on historiantutkija Tuomas Hopun kanssa kirjoittanut koskettavan ja hienon näytelmän 1918 Teatteri Taistelussa.  

Aloitin eläytymisen vuoden 1918 tapahtuminen Tampereen Teatterin tunnin mittaisella Teatterikierros 1918:lla. Kiersimme oppaan avulla sokkeloisessa teatterirakennuksessa. Ja saimme kattavan kuvan niin sodan syistä – pienimpiä ei ollut punakaartin maksama 15 markan päiväpalkka ruoan lisäksi – ja sen kulusta. 

Teatterirakennuksella oli keskeinen rooli Tampereen taisteluissa. Vasta aivan sodan viime vaiheissa punakaartilaiset siirtyivät Teatteritalosta vastapäiselle Raatihuonelle. Kun punaiset olivat antautuneet, koottiin Keskustorilla näiden kahden rakennuksen väliin tuhatmäärin vankeja. Heitä seisotettiin torilla kaksi vuorokautta ilman ruoka ja juomaa.

Takaisin tähän päivään ja teatteriin. Oli puoli tuntia aikaa näytelmän alkuun, kun teatterin ala-aulassa jo kaikuivat taistelulaulut, punaiset banderollit oli ripustettu paikoilleen ja ilma säkenöi tulevista tapahtumista. Oli selvää että olimme keskellä työväenliikkeen taistelua. Vaikka ensimmäiset kaartilaisten harjoitukset käytiin näyttämöllä luudat kädessä ei se eläytymistä haitannut.

Välillä näytelmässä oltiin teiskolaisessa maalaistalossa, välillä Tampereen teknillisellä opistolla, lähikaduilla ja Hämeensillalla. Näyttämöllä taistelivat Kullervo Manner (Markku Thure), Huugo Salmela (Matti Hakulinen), Aarne Orjatsalo (Antti Tiensuu), everstiluutnantti Georgi Bulatsel (Ville Haapalo). Näyttelijä Jalmari Rinne (Ville Majamaa) vetäytyi näyttelijätovereittensa kanssa Hälläpyörään opettelemaan roolejaan.

Näyttämöllä rakastettiin, kuoltiin, haavoituttiin, uskottiin uudenlaiseen tulevaisuuteen, pelättiin, petyttiin ja riemuittiin. Selkeästi kävi ilmi että punaisten puolella sodan johtaminen oli huonoissa kantimissa, valkoiset voittajat olivat tulossa vääjäämättä.

Näytelmän toisessa osassa käytettiin hyväksi videota. Tampereen valtaus eli valkoisten tulo vyöryi katsojien tietoisuuteen kuvina ja ääninä. Näyttämölle tampaistiin katsomostakin lisäväkeä.

Näytelmän intensiivinen tunnelma oli käsin kosketeltava. Alun voiton riemu hupeni vähitellen. Anna-Elina Lyytikäinen oli ottanut mukaan paljon myös kaartilaisten heikkouksia, viina maistui, rintamataistelut ei. Sodan loppuselvittelyt jäivät tämän tarinan ulkopuolelle. Hyvä niin.

Kaiken kaikkiaan uljas ja kunnianhimoinen esitys. Tämän näytelmän nähtyään ymmärtää miksi joku meistä puhuu punakapinasta, toinen kansalaissodasta ja kolmas nyttemmin viralliseksi hyväksytystä sisällissodasta.



Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918

Tampereen Työväen Teatterissa uskotaan musikaalin voimaan. Naiskaartilaisten tarina kerrotaan TTT:ssä tanssin, musiikin ja laulun keinoin. Amurissa asuvat puuvillatehtaan tytöt haluavat päästä mukaan taisteluun. Heille ei riitä tavalliset naisten huoltotehtävät.

Näytelmän keskiössä on naiskaartin komentaja (Petra Karjalainen) ja joukko nuoria tyttöjä ja naisia. Työläisnaisille on iso askel pukeutua housuihin ja vielä isompi on kivääriin tarttuminen. Taistelutahtoa ei heiltä puutu. Muutamaa vetää sotaan mukaan rakkaus.

Tampereella on vuosikaudet puhuttu Pispalan naiskaartista. Tampereella on ollut kaksi muutakin naiskaartin komppaniaa. Kaiken kaikkiaan naiskaarteja oli 30 eri puolilla Suomea ja niissä noin 2 600 tyttöä ja naista.

Tytöt 1918 perustuu Anneli Kannon romaaniin Veriruusut. Musikaalin käsikirjoituksen on tehnyt ohjaaja Sirkku Peltola, laulujen sanat Heikki Salo, sävellykset Eeva Kontu ja koreografia Marjo Kuusela.

Esitys oli soljuva, iskevä ja tarinansa hyvin kertova. Mutta kaiken nykyaikaistamisen jalkoihin jäi se aatteen palo, joka selkeästi on vallannut monen nuoren mielen. Toivo paremmasta tulevaisuudesta, lupaus kaikesta mitä ei vielä elämässä ole, se tehoaa. Aate vain jäi jalkoihin. Naiset olivat rohkeita eikä heidän kiihkoaan päästä sotaan mukaan pystynyt estämään mikään. Mahdollisuus kostaa kärsimänsä vääryys oli myös riittävä  motiivi lähteä mukaan.

Tosikkomaiselta tuntuu väittää että musikaali saattaa vetää ”mutkat suoraksi” tässä tapauksessa. Aiheen parissa ei ole tarpeen kenenkään tuntea oloaan mukavaksi. Musikaalin juonen käänteet on myös yksinkertaistettu niin että ilman pohjatietoja tapahtumia oli varmaan hankala seurata ja ymmärtää.

Luvassa on parin viikon päästä Kom-teatterissa Lauri Maijan ohjaama Veriruusut.  



      

maanantai 5. helmikuuta 2018

Sairaalapotilaan omaisen osan pimeämpi puoli



PAREMPI HEITTEILLÄ LÄHEINEN KUIN POTILAS

Vanhan miehen vaimolle tai vanhan naisen miehelle on luvassa kaksi roolia. Joko hänestä tulee puolisonsa omaishoitaja tai läheinen, joka käy katsomassa/hoitamassa puolisoaan hoitolaitoksessa. Omaishoitaja hoitaa tehtäväänsä 24/7. Läheisen roolissa ollaan vain pari kolme tuntia päivässä.

Omaishoitajan tukena kodissa saattaa käydä useammankin kerran päivässä kotihoidon henkilökuntaa. Yksin asuvaan vanhukseen verrattuna omaishoitajan kanssa asuva hoidettava on vahvoilla, koska kotihoidon hoitoa valvoo ja tukee myös toinen silmäpari.
Läheinen joutuu hoitokodissa tai sairaalassa kasvokkain lukuisien hoitohenkilökuntaan kuuluvien kanssa. Nykyisin kaikilla hoitolaitoksilla on toimintansa tukena hienot visiot ja strategiat. Omaisiakaan ei näissä julistuksissa ole unohdettu. Useimmiten kerrotaan, että arvostamme läheisten osallistumista hoitoon ja hoivaan.

Olen saanut läheiskokemusta viimeisten kuukausien aikana useammasta hoitopaikasta. Yhdessäkään – oli sitten yliopistollista, kunnallista tai yksityistä – en ole päässyt perille mikä oikeasti on läheisen rooli. Alan vähitellen uskoa että se on häiritsijän eikä tukijan. Haluaisin tietää miten läheiseni voi, mutta en oikein tiedä keneltä kysyä.

Kun kysyn, minulle kerrotaan, että olen juuri tullut vuoroon, en ole ehtinyt lukea raporttia, olen täällä vain keikalla, en hoida häntä tänään. Hämmästyttää ettei henkilökunnalla ole nimilappuja, kaikki eivät edes osastolla vierailijaa tervehdi.     

Sisäpiiritietona on korviini kantautunut mielipide; kyllähän potilaat hoidettaisiin, mutta kun nuo läheiset. Läheisetkin varmaan oppisivat käyttäytymään oikealla tavalla, jos he saisivat tietoa niin potilaan voinnista kuin hoitopaikan yleisestä elämänmenosta. Ja joku ihan oikeasti kantaisi huolta myös läheisen jaksamisesta.

Kaiken hämmästelyn keskellä olen onneksi tavannut hoitajia, jotka kestävät myös läheisen utelut ja kysymykset, ovat päivästä toiseen hyväntuulisia, ovat perehtyneet hoidettavansa asioihin ja jaksavat vaikka mitä.

Kaiken kaikkiaan olen kiitollinen hienoista terveydenhoidon ja sosiaalitoimen systeemeistä, mitä meillä on. Tosin siinä viidakossa tarvitaan malttia ja taitoa. On osattava täyttää hakemuksia ja hoitaa monenlaista asiaa hoidettavan puolesta.

Mieltäni suuresti askarruttava asia on miten yksinäiset vanhukset kaikesta selviytyvät. Ovatko he niitä jotka todella jätetään heitteille. Vaikea on käsittää miksi niin monen asian hoitaminen on niin vaikeaa.

Vaikeaa se oli metron rakentaminenkin. Hämmentävää on kokea, että seutulipun maksettuaan on Helsingin Kampista nopeammin metrolla ja bussilla 550 Pitäjänmäen aseman pysäkillä kuin kävelemällä Kampista rautatieasemalla ja matkaamalla Pitskuun bussilla tai jopa junalla.

Kirjoitus on julkaistu Tanotorven vuoden 2018 ensimmäisessä numerossa. 

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Lahden unohtumaton Täällä Pohjantähden alla

Näyttämöllä on parikymmentä tuolia. Jokaisen tuolin selkänojalla on vaatteita. Verkkaiseen tahtiin näyttelijät tulevat lavalle yksi kerrallaan. Miehillä kankaiset alushousut, naiset alushameissaan. Jokainen pukee rauhallisesti tuolin karmilla olevat vaatteet päällensä. Ollaan Täällä Pohjantähden alla ensimmäisen osan näytöksessä Lahden kaupunginteatterissa. On alkamassa kuuden tunnin teatterimaraton.

Tutun tarinan alkuaskelista ja -sävelistä havaitsi, että nyt on tarjolla erilainen, jopa ainutlaatuinen esitys. Tuolit eivät olleet näyttämöllä vain vaatteita varten. Niitä tarvittiin moneen eri asiaan ja moneen eri tilanteeseen. Minna Välimäen lavastus oli oivallinen. Se luontui niin pienen torpan kamariksi, sotanäyttämöksi, pappilan saliksi, työväentaloksi.

Samoin esityksen läpikäyvänä elementtinä oli Paru Varstalan hieno koreografia. Ei voinut kuin ihailla ohjaaja Juha Malmivaaran ja dramaturgi Ari-Pekka Lahden kädenjälkeä. Niin hienosti kaikki nivoitui yhteen.

Täällä Pohjantähti on meille vanhemmille katsojille tuttu kertomus. Tiedämme mitä tapahtuu, muistamme vuorosanoja, tunnemme henkilöt, mielikuvat heistä saattavat olla hyvinkin vahvoja. Nuoret lukiolaiset, joita oli päivänäytöksissä kymmenittäin olivat hieman ymmällä. Heille ei kirja ollut tuttu, kyselin muutamilta.  

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: ”Me suomalaiset tarvitsemme tänä päivänä empaattista vuoropuhelua menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Ainakin silloin, jos päämääränä on rakentaa yhteinen tulevaisuus kaikille Suomessa eläville ihmisille”. 

Sitä me näimme ja koimme Lahdessa hienosti. Suomea alettiin rakentaa sata vuotta sitten. Alku oli vaikeaa ja inhimilliset menetykset käsittämättömän suuria. Lahden Pohjantähdessä suuret tuntee esitettiin suuresti ja pienet tuntee pienesti. Näyttelijöiden liikunnallinen anti oli huikeaa. Paljon ilmaistiin vain liikkeillä ja eleillä.

Näyttelijäjoukko oli suuri. Ja sen jokainen jäsen oli yhtä tärkeä kuin toinenkin. Ainahan Jussi (Aki Raistikio) ja Alma (Lumikki Väinämö) puhuttelevat ja Jussin kaltaisen ihmisen kunnioittaminen kasvoi jälleen kerran. Adolf Halme (Mikko Pörhälö) oli tavattoman sovitteleva ja sopuisa, vaikka valkoinen puoli ei sitä halunnut ymmärtää. Suuresta joukosta jäi mieleen myös Otto Kivivuori (Jarkko Miettinen), Janne Kivivuori (Timo Vlisaari) ja Elina Kivivuori (Liisa Loponen). 

Näytelmän ensimmäisen osan alaotsikko on Kuu on torpparin aurinko ja toisen Mäensyrjäkansan kärsimystie. Kärsimystie oli nimensä mukaista, niin moni kuoli ja sai surmansa. Tuntui ettei Koskelan Alman menetyksillä ollut minkäänlaista rajaa.
Hannu Kellan musiikki siivitti näytelmiä kautta linjan. Kai Poutasen äänisuunnittelu oli myös hyvin onnistunutta. 

Lahdessa on rohkeasti luotettu siihen että meidän kaltaisiamme katsojia, jotka haluavat nähdä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kaksi-osaisen näytelmän samana päivänä on aika monta. Miten jaksoitte? kysyi moni. Hyvän teatterin äärellä jaksaa istua vaikka kuinka kauan. 

Toinen näytös alkoi siitä mihin ensimmäinen päättyi. Helpotti kun samat näyttelijät olivat vanhoissa rooleissaan. Pikemminkin olisi voinut käydä kysymässä näyttelijöiltä miten he jaksoivat.


Jos vain kerran olet menossa keväällä teatteriin, matkaa Lahteen!!!    



sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Omaisten olematon rooli




Pikkutyttönä piti kotona tervehtiä kaikkia vieraita ja kun he lähtivät pois, piti kaikille sanoa näkemiin, niiata ja kiittää tuliaisista tai lahjoista.

Espoon puolitoista vuotta toimineen sairaalan ala-aulassa pyörii tiedote: ”Läheisen tuki potilaan kuntoutumisessa on arvokasta”. Paperitiedotteessa sama asia on muotoiltu: ”Arvostamme läheisten osallistumista”. Samalla luvataan myös, että potilas saa tarvittaessa tuekseen henkilökohtaisen valmentajan.

Neljän kuukauden aikana hämmästelin henkilökuntaa, joka ei juurikaan tervehtinyt, vaikka osaston ovet olivat lukossa ja joku tuli avaamaan oven. Läheisemme oli ollut neljä viikkoa samalla osastolla ja tervehtimään tulleelle tyttärelle kerrottiin, ettei meillä ole täällä tuon nimistä potilasta. Jankkaamisen jälkeen löytyi.

Pois lähtiessä ei kukaan käynyt toivottamassa hyvää jatkoa. Saati että olisi siinä samalla voinut saada kiitokset potilaan hyvästä hoidosta. Potilaan huonetta kyllä siivottiin kun häntä tultiin hakemaan. Anoen pääsimme huoneeseen, jotta saatiin omat vaatteet päälle. Ei kukaan siitäkään välittänyt että hammasoperaation takia potilaan suu oli jatkuvasti verta täynnä. Apu onneksi löytyi alakerran hammashoitolasta – kun läheinen sitä ponnella ryhtyi 
vaatimaan. Kuten monessa tilanteessa ennenkin.

Kun tulin osastolle tervehtimään läheistäni, oli tapanani kysellä miten potilas voi. Minulle kerrottiin usein että olen juuri tullut töihin, aamuvorolainen ehti jo lähteä, olen täällä vain keikalla, en hoida häntä tänään, en ole ehtinyt lukea raporttia, en tiedä. Onneksi joukossa oli tietäjiä ja osaajia.

Keikkatyöläisiä riitti. Muistisairaathan eivät muista mitään, joten henkilökunnan pysyvyys ei heidän hoitamisessa liene sairaalan prioriteetteja. Merkillinen tietosuoja vallitsee myös sairaalan johtohenkilöiden ympärillä. Kysyin infosta kuka on tämän sairaalan ylilääkäri. Työntekijä ei tiennyt, koska hänellä ei niitä tietoja ole.  

Yliopistollisessa sairaalassa pidettiin hoitopalaveri välittömästi potilaan jouduttua osastolle. Espoossa eivät sellaiset ole kuulemma tapana. HYKS:ssä näki osaston ilmoitustaululta kuka hoiti läheistäni ko. hetkellä. Ei tarvinnut kysellä kuulumisia vääriltä henkilöiltä.


Selitys moneen asiaan oli, että sairaala on niin uusi. Hyviä käytänteitä löytyy varmasti eri puolilta maata. Julkisen taiteen kokoelma, yhden hengen huoneet, yhteiset oleskelutilat (missä ei kuitenkaan ollut ruokailupaikkaa kaikille) tai suuret ikkunapinnat ja terassit, eivät potilaan tilaa tai läheisten hätää helpota.

Tarjosin tätä tekstiää Länsiväylä-lehteenkin. 

lauantai 23. joulukuuta 2017

Joulu tulee sittenkin

PELASTETAAN KEITETTY PERUNA     
Jo monta viikkoa olen lukenut jouluruokien reseptejä. Vaikka olenkin innokas ruoanlaittaja en katso ”kokki -ohjelmia”. Ruokaohjeista on hauska arvuutella miltä mikäkin uutuus tai vähän tutumpi kokoonpano mahtaisi maistua.
Lapsena 1950-luvulla joulupöydän antimia odotti innokkaasti. Kinkku oli eritoten isäni ja veljieni herkku. Vaikka lipeäkalan keittämisestä tuli aika ikävä haju ja valkokastike oli hankala saada onnistumaan puuhellalle, oli se herkkuani. Rosolli ja lasimestarinsilli eivät oikein maistuneet. Erilaiset laatikot olivat kinkun hyösteenä pikemminkin pakkopullaa kuin herkkuja. Saihan maksalaatikkoa ja makaroonilaatikkoa muulloinkin. Eniten odotin tapaninpäivän vierailua tätiemme luo. Siellä oli tarjolla luumukiisseliä ja kermavaahtoa.v
uosi vuodelta joulupöydän herkkuvalikoima on monipuolistunut. Kaikkea mitä haluaisi tehdä, ei kannata näpertää, koska niitä ei kukaan jaksa syödä. Niinpä päätimme pari vuotta sitten toteuttaa uudistuksen. Seuraavana vuonna emme tarjoa montaa eri lajia kalaa ja silliä, laatikoita karsitaan, muita lisukkeita vähennetään ja jälkiruokaakin tehdään vain yhtä lajia. Lopullisesti on myös ratkaistava syödäänkö kinkkua vai kalkkunaa. Päätettiin äänestää demokraattisesti mitä itsekukin haluaa että joulupöydässä on ehdottomasti oltava.

Listalta löytyivät sillit, lohet, siiat, mätikakku, Italian salaatti, rosolli, laatikot – kaikki mitä vuosien varrella on tarjottu, jälkiruokiakin oli toivomuslistalla useampi. Vanhin lastenlapsista oli realisti. Hän toivoi että joulupöydässä on keitettyä perunaa. Hän pelkäsi että suvun naiset innokkaina karsijoina, heivaavat perunat pois. Mutta emme me sellaiseen aio ryhtyä.
Kyllä minäkin loppujen lopuksi olen monipuolisen perinteisen ja jotain uuttakin sisältävän joulupöydän kannalla. Emme karsi mitään!
Toinen kompastuskivi ovat joululahjat. Kun väkeä on koolla useampi kuin kaksi niin lahjoja kertyi vääjäämättä aika paljon eli liikaa. Syntyi ajatus että aikuiset saavat vain yhden lahjan. Arvomme antajat ja saajat. Toiveita saa esittää! Useimmiten lahjat ovat ns. eettisiä lahjoja, elämyksiä tai lippuja konserttiin, teatteriin, tapahtumaan.
Olen vankkumaton kirjojen ystävä ja haluan antaa lahjoiksi kirjoja. Onneksi tyttäreni ovat syntyneet joulun alla, joten heidät kirjalahjansa voi antaa alta pois. Ja lapsille ja nuorille saa paketteja laittaa ihan niin kuin ennenkin. Saatamme olla vähän huonoja kuluttajia, mutta kuluttajia kumminkin.

Jouluun liittyy monenlaisia koristeita. Kankainen adventtikalenteri on Maaritin perheen Ranskan vuosilta kotoisin. Joka joulu kaikki kolme tyttärentytärtäni pohtivat mikä olisi oikea paikka millekin joulukertomukseen liittyvälle henkilölle ja eläimelle. Mielipiteet vaihtuvat vuosittain. Puhumattakaan siitä että kun yksi tyttö tulee ja näkee mitä toinen on laittanut, aloitetaan kaikki alusta.     



Jouluseimellä on melkoisesti ikää. Sen Maarit teki kun nykyisin 23-vuotias Matias oli  4 - 5 vuotias Ranskassa asustava pikkupoika. Muottien mukaan tekeminen ei ollut ihan niin helppoa kuin äiti oli olettanut. Kun isi tule kotiin, kertoi Matias ilahtuneena että meillä on Jeesus-kaksoset, Ensimmäinen vauva oli epäonnistunut, joten piti tehdä uusia. Ja näin saatiin kaksoset.