sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Tyttö joka käveli, Korjaamo, Hullu ja Mörköooppera


Tyttö joka käveli


Michael Baran on kirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatterin Willensaunaan kolmen eri-ikäisen naisen elämäntarinan Tyttö joka käveli. Merkillisten sattumien summana naiset kohtaavat ja heidän tarinansa avautuu katsojalle pala palalta. Jokainen – Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella – kertovat vuorollaan miten he ovat päätyneet töölöläiseen kerrostaloon.

Vanhin naisista on tullut 1948 Suomeen Saksasta Ruotsin kautta. Hänen muistojensa mukana näytelmä vie katsojan keskelle kaikkea sitä mitä Euroopassa tapahtui toisen maailmansodan aikana. 

Näytelmän jokaisella naisella on elämänsä varrelta muistoja, joita ei haluaisi muistaa. Tätä kautta näytelmä pakottaa meidät muistamaan ja muistelemaan. Muistot ovat hyvin henkilökohartaisia ja ne voivat myös elämän varrella muuttua.

Tyttö joka käveli on hyvin kirjallinen näytelmä. Teksti on kaunista. Se on hienoja aforismeja ja ajatelmia täynnä. Vaativuudestaan huolimatta se tempaisi mukaansa. Kuulas ja mieltä avartava esitys.   




Kaksi miestä korjaamossa 

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaholla on menneisyys. Hän osaa kirjoittaa loistavia näytelmiä, aikaan saada ohjaajana hienoja esityksiä, kannatella Suomen Kansallisteatteria maan johtavana teatterina ja korjata autoja. Taidon hän on oppinut ammattikoulussa peruskoulun opintojen jälkeen. Teatteri astui kuvaan vasta myöhemmin. 

Nyt Myllyaho on kirjoittanut ja ohjannut Omapohjaan näytelmän Korjaamo. On kaksi koulutoveria: toinen on ammattikoulun ja työvuosiensa jälkeen perustanut autokorjaamon, toisesta on tullut rehtori. Rehtorille on käynyt huonosti. Hän on pahoinpidellty oppilastaan ja joutunut koulusta pois odottamaan asian puimista oikeudessa. Korjaamolla menee huonosti mutta kun reksi on tullut pyytämään lapsuuden ystävältä apua, saa hän "töitä" Korjaamolta. 

Rehtori (Seppo Pääkkönen) ja Omistaja (Jukka-Pekka Palo) ovat rooleissaan loistavia. Ensin vähän läheisiä, sitten kaukaisia ja lopussa toisiaan monista eroista huolimatta arvostavia miehiä. Molemmat hyvin aitoja ja rehellisiä teoissaan ja puheissaan. 

Harvoin suomalaisessa näytelmässä käsitellään nykyisin luokkaeroja. Autonasentaja kokee aina vain olevansa huonompi ihminen kuin maisteri. Onhan maisteri vuosikaudet ajanut korjaamon ohi poikkeamatta sisälle. Hän on avannut oven vasta kun on tarvinnut apua. Saapa rehtori korvilleen puoluekannastaankin - kelpaahan siinä kokoomuslaisen valtuutetun mahtailla. 

Samalla kertaa nyky-Suomea ja vähän mennyttäkin. 



Juha Hurmeen Hullu 

Tampereelle Teatteri Takomoon alun perin tehty Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Hullu jatkaa esityksiään Tampereen Teatterissa ja eri puolilla maata eri teattereissa. Hullu perustuu tekijän omakohtaisiin kokemuksiin.

Näytelmä on hurja matka mielenterveyden horjuvaan maailmaan. Näyttelijät Antti Laukkarinen (hullu), Kaisa Sarkkinen ja Antti Mankonen veivät katsojat ennen kokemattomalle matkalle.

Mielisairaalassa pätevät täysin eri säännöt mitä suljettujen ovien ulkopuolella. Juha Hurmeen sairastamisesta on vuosia, mutta hän on tavoittanut näytelmässään sairauden mukanaan tuoman persoonallisuuden muutoksen uskottavasti. Hoitajat ja muut potilaat ovat hyvin uskottavia. Uskottavuutta lisäsi Sarkkisen ja Mankonen taidokas muuntautuminen monissa eri rooleissa.

Rankka, mutta koskettava ja rehellinen näytelmä. Aika oli tekijä, joka on parantanut niin näytelmän hullun kuin sen kirjoittajankin.






  








Mörköoopperan paluu

Teatterin lämpiössä on sihisevä odotuksen tunnelma. Koska se alkaa? Onkohan se pelottava? Voiko siellä syödä karkkeja? Montako minuuttia?

Helsingin Kaupunginteatterin Pienen näyttämön lämpiössä odetaan Mörköoopperan alkua. Monen pienen katsojan äiti tai isi on nähnyt Marjatta Pokelan Mörköoopperan lapsena tai ainakin kuunnellut ja laulanut Pokelan lauluja.

Uuden oopperan mörkö on hyväntahtoinen ja iloinen Sanna Majuri. Hän lähtee seikkailulle ja kohtaa seikkailulla monenlaista kulkijaa. Mörkö ei onneksi ole yhtään pelottava. Hän hihkuu ja kihisee ja laulaakin välillä. Ja monenmoista ehtii matkalla Oulusta Helsinkiin sattua.  

Esityksen on ohjannut Kimmo Virtanen, lavastanut ja puvustanut Alisha Davidow, koreografia on Jyrkki Karttusen käsialaa ja musiikin sovitus ja toteutus Lauri Schreckin, äänimaailma Aleksi Sauran. 

Puvustus on huikaisevan hienoa ja omintakeista. Ei etukäteen osaa arvata miltä syksyn lehti, poliisi, mummo kauppatorilla, Kauppatorin lokki tai eduskunnan puhemies näyttää. Aivan ihastuttavia hahmoja kaikki!

Marjatta Pokelan tutut laulut sitovat esityksen kokonaisuudeksi. Mörkö lähtee piiriin ja ottaa kaikki katsojat matkalle mukaansa. Mörköooppera on runsauden sarvi, josta varmaan jokainen saa mukaansa jotain. Ihan kaikkea ei yhden katsomiskerran jälkeen saa mahdutettua reppuunsa. 



      










T

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Vanhuksia voidaan hoitaa hyvinkin

Olen seurannut yli puoli vanhusten hoitoa espoolaisittain ja vähän helsinkiläisittäinkin. Sairaaloiden koneistossa löysin paljon korjattavaa ja valittamisen aihetta. Olin lukemattomia kertoja kuullut tarinoita miten vaikea on saada huonokuntoista vanhusta hoitolaitokseen. Mutta läheiseni oli riittävän huonokuntoinen ja hoitopaikka löytyi nopeasti siinä vaiheessa kun sairaalassa päädyttiin sosiaaliviranomaisten kanssa siihen että hän ei selviydy kotona.

Palvelukotiin piti siirtyä kolmen päivän varoitusajalla. Oli nopeasti päätettävä mitä huonekaluja, vaatteita ja muuta tarvitaan. Vaatteet oli merkattava ja kaikki arvioitava uudelta pohjalta.

Ensin tietysti tuntui ettei mistään tule mitään. Ahdistukseni vain lisääntyi kun muutaman viikon totuttelun jälkeen kerrottiin että on edessä siirtyminen saman talon sisällä toiselle osastolle. Meille vakuutettiin että mieheni pääsee paikkaan, joka sopii hänelle paremmin.

Nyt on pakko myöntää, että ammatti-ihmiset tiesivät mistä puhuivat. Rauhallisemmalla osastolla menee joukossa levotonkin mies. Kun jalat pelaavat, mutta ei pää enää (näin tamperelaisittain asia ilmaistaan) on hoitohenkilökunnan ammattitaito koetteille.

Sitä taitoa onkin löytynyt niin paljon etten voi kuin ihailla ja arvostaa suuresti henkilökuntaa, joka jaksaa päivästä toiseen vastata samoihin kysymyksiin, toistaa samoja ohjeita, etsiä kadonneita silmälaseja ja sisähenkkiä, houkutella ottamaan lääkkeitä, siivota vahinkoja, kannustaa ja rauhoittaa.

Hoitajien iloisuus ja rauhallisuus "parantaa" vanhusten mielialaa ja lisää heidän hyvinvointiaan. Palvelukoti Koivussa ja Tähdessä käy lauluryhmiä ja muitakin esiintymässä. Koirat vierailevat viikottain, pelataan bingoa, kuunnellaan musiikkia ja kuntoillaa.

Levoton ja paikasta toiseen vaeltava mieheni ei malta olla paikoillaan. Häntä ei viedä väkisinkin mihinkään. Hän saa istau hoitajien palaverissa. Tai hoitaja ottaa hänet mukaansa piipahtaessaan talon toisella osastolla. Ulkoilemaankin pääsee.

Talo on ollut toiminnassa vasta kaksi vuotta. Hyvällä johtamisella ja yhteishengellä on saatu aikaan turvallinen ja mielekäs paikka vanhuksille.

Ei voi kuin olla kiitollinen!

  

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Teatteri Jurkan Putkinotko


Päivä Juutas Käkriäisen ja hänen pesueensa parissa on Teatteri Jurkassa samalla kertaa hauska ja vähän haikeakin. Mistään hankkeesta kun ei ole aikaisemmin tullut juuri mitään eikä tule sinä kesäisenä päivänäkään, jolloin Rosina käy Jopi-pojan kanssa kaupungissa, tytär-Saara joutuu melkein huonoille teille ja kirjakauppias Muttinen tulee kesähuvilalleen vihkimättömän vaimonsa Lydigen kanssa.

Ollaan Putkinotkossa. Tuomo Rämö on dramatisoinut ja ohjannut Joel Lehtosen Putkinotko, Kuolleita omenapuita ja Kerran kesällä romaaneista tarinan ”Tuhmasta herrasta ja laiskasta viinatrokarista”. On syntynyt yhden näyttelijän voimin esitettävä näytelmä Putkinotko.
Tommi Eronen muuntautuu näytelmässä kaikkeen. Hän hoitaa pienillä päähineen vaihdoilla, asennon tai eleen avulla kaikki roolit. Uskomattoman muuntautumiskyinen näyttelijä, joka pelkällä pitkän otsatukan heilahduksella saa kerrottua sen mihin monessa näytelmässä tarvitaan aikaa puoli tuntia.

Putkinotkossa eletään kuin pellossa, mutta Juutas ja Rosina sekä heidän lapsensa pelkäävät että vuokraisäntä ottaa ja heittää heidät pois mökistä. Rosina patistelee Juutasta pontikankeittoon. Saataisiin vähän rahaa kasaan pahan päivän varalle. Juutas ei jaksa innostua tästäkään puuhasta. Rosinan mieliala ei liioin ole kodin korkealla. Yhdestoista lapsi on tulossa. Ei auta, vaikka hän on kokeillut monia konsteja asian hoitamiseksi.

Aapeli Muttinen tietää entuudestaan, että paikat ovat retuperällä. Vilja on liian pitkää, kosteus turmelee taloja, omenapuutkin ovat päässeet kuolemaan. Mutta onhan ihana Saimaa ja maaseudun rauha. Kaupungissa kirjakaupan pito ei ole ollenkaan niin helppoa kuin äkkipäätä luulisi. Ei Muttinen halua olla ilkeä eikä hän oikein jaksa ryhtyä tosissaan rettelöimään Käkriäisen kanssa.

Teatteri Jurkan pienellä näyttämöllä on läjäpäin klapeja. Niiden ja katosta roikkuvien köysien avulla on helppo viestittää kaiken sekavuutta ja rikkinäisyyttä. Lavastus on ohjaajan ja Mika Haarasen yhteistyötä. Äänistä ja musiikista vastasi Jani Orbinski.

Joel Lehtosen Putkinotko on pikkutarkkaa kuvausta täynnä oleva romaani. Sen siirtäminen näyttämölle ei kaikilta osin ole onnistunut, mutta kaiken pelastaa Tommi Erosen näytteleminen. Siinä on jotain hyvin perisuomalaista.

Pakostakin jäi miettimään millaiselta kaikki olisi tuntunut jos näyttelijänä olisi ollut Tiina Weckström niin kuin alun perin oli tarkoitus. Mutta nyt jäi vankka tunne siitä, että Tommi Eronen oli juuri se oikea putkinotkolainen.

Teatteri Jurkan Putkinotko on kuin tämän päivän sote-uudistus. Ihan kuin kukaan ei tekisi mitään, mutta kaikki kuitenkin puuhaavat. Mutta jokainen puuhaa omiaan, ei yhdessä, vaan erikseen.


                                         
                                         Tommi Eronen (Kuva Marko Mäkinen)

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kansallisteatterin Lemminkäinen


Olen lukenut Kalevalani ja Juha Hurmeen Niemen. Niinpä oli olemassa aavistus mitä voisi olla tarjolla Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä näytelmässä Lemminkäinen, kirjoittaja Juha Hurme ja ohjaus Juha Hurme. Lemminkäisen käsiohjelmassa on luettelo henkilöistä, jotka ovat auttaneet Hurmetta käsikirjoituksen teossa. Listalla on nimiä Aleksis Kivestä Väinö Linnaan, Aristolestä Friedrich Nietzsheen, Lauri Viidasta Eino Leinoon jne.

Pienellä näyttämöllä rajallisessa tilassa nähtiin suuri näytelmä. Näytelmä on lyhyt läpileikkaus meidän suomalaisten sielunmaiseman kehittymisestä. Tähän näytelmään on tarvittu kaksi Lemminkäistä. On Marja Salon hitusen maltillisempi ja realistisempi Lemminkäinen ja on Tomi Alatalon Fleming-Lemminkäinen, joka ei ole hetkeäkään paikallaan ja joka ei myönnä koskaan erehtyvänsä tai tekevänsä mitään väärin. 
Parantumattoman valehtelijan itseluottamus on vankkumaton.

Tomi Alatalon Fleming-Lemminkäisen mukana näytelmään tulee säpinää ja sähinää. Akrobaatin taitoja tarvitsevat kaikki näyttelijät ja jopa muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi. Lehtosen ja Ojajärven esittämä Petra Poutanen-Hurmeen musiikki on huikaisevaa. Äänimaailma sopii niin Kalevalan säkeiden poljennoksi kuin tämän päivän bisness-strategian taustamaailmaksi.

Kalevalan lukeneet tietävät että Lemminkäiselle ei käynyt hyvin, niin kuin ei käynyt Väinämöisellekään kavereittensa kanssa. Näytelmässä Lemminkäisten äiti (sopivan kireä ja topakka Kristiina Halttu) yrittää romurautabissneksellään saada aikaan mahtavan omaisuuden. Mutta huonostihan siinä käy.

Ei ole apua siitäkään että Flemingin vaimo (tunteikas Saara Kotkaniemi) yrittää omalta osaltaan saada miestään kuriin ja yhteisiä asioita kuntoon.

Jos on Tomi Alatalon liikunnallisuus huikeaa katsottavaa, on sitä myös Cécile Oblin kettumaisesti hiiviskelevän ja välillä voimaperäisesti iskevän Louhivuoren osuus. Antti Pääkkönen on Lemminkäisten aseenkantajana Tiera uskollinen ja rauhaa rakastava, hän on roolissaan samalla kertaa hitusen hyväntahtoinen hölmö ja kaukaa viisas. Terhi Panula, Tieran vaimona Tuirana on taustalla hääräävä, miestään kaipaava hyvin kalevalainen.

Kaiken kantavana elementtinä on lavastus ja puvustus. Heini Maarasen hienoa ja oivaltavaa työtä. 

Juha Hurme haluaa monella eri tavalla kertoa meille miksi me olemme juuri sellaisia kuin olemme ja miksi meistä ei ole voinut tulla toisenlaisia. Lemminkäinen -näytelmä on osa sitä tarinaa.

Ihailijaklubin kolme ihailtavaa         

Olen perustanut kolmen suomalaisen teatteriohjaajan ihailijakerhon, hienosti sanottuna fan-klubin. Meitä on vasta kaksi jäsentä, mutta jäseniä on varmaan helppo saada kunhan aloitamme jäsenhankinnan.

Klubit perustetaan Juha Hurmeelle, Lauri Maijalalle ja Heini Tolalle. Tietysti on muitakin lahjakkaita ja omaperäisiä ohjaajia, mutta emme ennätä kaikkia seurata.  

Vielä on näkemättä Juha Hurmeen Hullu, onneksi se tulee Kanneltaloon ja Lauri Maijalan Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, sinne ehtii vielä keväällä.


Heini Tolan töitten takia ei tarvitse matkustaa muualle. Teatteri Avoimet Ovet hemmottelee katsojiaan älykkäillä ja aina uutta muotoa ja toteutusta tarjoavilla näytelmillä. Tämän kevään näytelmä on Aino Kallaksen Sudenmorsian. Monikerroksinen ja moniulotteinen tarina naisesta, josta tulee susi tai sitten ei tule.  


                                       Tomi Alatalo ja Marja Salo. Valokuva Tommi Mattila.


lauantai 24. helmikuuta 2018

Kom-Teatterin huikea Veriruusut


Kom-teatterin huikea Veriruusut

Vuosi 1918 on teatterikevääni päällimmäinen teema. Tampereella näin Tampereen Teatterin 1918 Teatteri taistelussa ja Työväen Teatterissa Tytöt 1918. Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä menee täysille katsojille Suomen hauskin mies. 

Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 perustuu Anneli Kannon romaaniin Veriruusut. Samasta romaanista on tehty näytelmä myös Helsingin Kom-teatteriin. Ohjaaja Lauri Maijalan johdolla eletään ja ollaan keskellä todellista luokkataistelua Valkeakoskella.  Nuoret tytöt eivät halua jäädä sivusta katsomaan miten työväenyhdistyksen väki ryhtyy ajamaan työväen asiaa.

Näytelmän tunnelma on huikea. Paperitehtaan koneet jauhavat, taistelulaulut kaikuvat, nuoret rakastuvat ja ihastuvat, vanhempi väki epäilee ja pelkää jo etukäteen pahinta. 

Tyttöjen tie sotilaaksi alkaa housuista. Niiden jalkaan vetäminen on iso asia. Onneksi Hilja osaa ommella ja hänellä on ompelukonekin - Singer. Kun sotilaan ulkoasu on saatu kuntoon, on opeteltava kiväärin käyttöä. Senkin tytöt oppivat. Nuorten naisten välinen ystävyys ja solidaarisuus tulee näytelmässä hyvin esille. Tytöistä kasvaa muutamassa viikossa naisia.

Markku Pätilän lavastus ja Jani Rapon äänimaailma kantavat kantavat tarinaa eteenpäin hienosti. Näyttelijäjoukko on yhtenäinen ja uskottavat. Illan ”tähti” on Ursula Salo, kahden nuoren punakaartilaisen äitinä ja ennen muuta tehtaan yököttävänä pikkupomona. 

Ohjaaja Lauri Maijalan sanoo käsiohjelmassa:” Meidän on heidät muistettava… Ei punaisina, ei valkoisina vaan ihmisinä”. Se onnistuu näytelmässä hienosti. Näytelmä antaa näkökulman tähän muistamiseen. Elämän loppuminen ennen kuin se on oikein alkanutkaan, pakottaa pohtimaan oliko kaiken mentävä niin kuin se meni. Kaiketi oli!  


 
Ohjaaja Lauri Maijan ihailijat Leena-Maija ja Lisa 


keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Verikokeen otto: simputusta vai palvelua

Minulla on nälkä ja minulla on jano ja minua paleltaa. Ympärilläni on kymmeniä, hiljaisia ihmisiä. Osalla takki päällä, osalla lapsi pyörimässä jaloissa, osaa nojaa rollaattoriin, osa seisoskelee seinään nojaten. Kukaan ei puhu toisilleen mitään. Valotaululla numerot ja nuolen suunnat vaihtelevat. Kello on aamulla puoli kahdeksan.

Emme ole metrossa, bussissa emmekä junassa menossa töihin tai kouluun. Olemme HUS Labin näytteenottopaikassa Leppävaarassa. Ovet on avattu 7.05 – jotta ei tarvitse seisoa kylmässä ulkona ja toiminta on alkanut 7.15. Siinä vaiheessa kaikki istumapaikat, joita on kymmeniä, ovat täynnä ja numeroita on revitty numerokoneesta myös kymmeniä.

Tuntiin on otettu vastaan vasta yksi asiakas siitä numerosarjasta, josta minulla on numero 30. Ensin pääsevät ne joilla on varattu vaikka. En ole voinut varata aikaa netistä. Olen sopinut ns. puhelinajan lääkärille. Aika on aikaisemmin kuin ensimmäinenkään vapaa labra-aika.

On siis jonotettava ja odotettava. Paha olo lisääntyy koko ajan. Niin käy muillekin. Useimmat ovat tulleet paikalle syömättä ja juomatta. Sieltä täällä kuuluu ääneen lausuttu kysymys, miten tämä voi olla näin kankeaa.

Hoitajat ovat ystävällisiä ja kärsivällisiä ja toivottavat hyvää päivän jatkoa. He tekevät parhaansa ja ihmettelevät myös järjestelmän toimimattomuutta.

Meitä leppävaaralaisia hämmentää, jopa hieman pelottaakin. Asukkaita tulee uusien talojen myötä lisää. Sote ei palvelujen saatavuutta ratkaise. Mutta verikokeita ja näytteitä tarvitaan

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Sudenmorsian Teatteri Avoimissa Ovissa


Koskettava Sudenmorsian

Aino Kallaksen Sudenmorsian (vuodelta 1928) on monikerroksinen pienoisromaani. Se on ylitystylaulu Hiidenmaan luonnolle, se on suuri tarina rakkaudesta, se on kannanotto naisen vapautumisesta, se on merkillinen yhdistelmä tarua ja totta. Kansantarinoista tuttu tarina sudeksi muuttuvasta ihmisestä on kiehtonut mieliä aina.

Sudenmorsiamen dramatisoinut ja ohjannut Heini Tola on tavoittanut esityksessä upeasti Aino Kallaksen kirjan hengen. Teatteri Avoimien Ovien pienehkö näyttämö ja teatteritila  värisee, ulisee ja hapisee Suvi Isotalon musiikista. Musiikki jo sinänsä kertoo koko tarinan ja vie kertomusta eteenpäin upeasti. Katsoja on keskellä väkevää tarinaa. Tarinaa, joka on samalla kertaa kaunis ja ruma.

Maija Anderssonin Aalo on rohkea ja kuitenkin hyvin haavoittuva nainen. Hän uskaltaa kuunnella sisäistä ääntään ja jopa hyljätä lapsensa. Aalo rakastaa ja ei rakasta miestään metsänvartija Priidikkiä. Miehen jättäminen kokonaan ei onnistu. Mutta liioin ei onnistu Aalon palaaminen kotiin. Kyläyhteisö ei hyväksy pienintäkään epäilyä sudeksi muuttuneesta naisesta. Rakkaudella ei ole mitään tekemistä, se olemassa olo ei voi estää kyläläisten kostoa.  

Priidik (Sauli Suonpää) on roolissaan hyvin uskottava. Hän on rakastunut aviomies, mutta hän on myös yhteisönsä jäsen ja sen mielipiteitten vanki.

Sudenmorsian on runollista ja koskettavaa teatteria, jossa musiikilla on tärkeä rooli. On helppo olla Teatteri Avoimien Ovien ystävä ja vakikävijä. 

                                           
                                  Maija Andersson (Aalo) ja Sauli Suonpää (Priidik)