maanantai 13. helmikuuta 2017

Sata vuotta viihdettä

Lahden Sibeliustalossa järjestetään alkuvuodesta päiväkonsertteja, jotta eläkeväki pääsee nauttimaan kauniista musiikista päiväsaikaan. Nyt oli vuorossa Sata vuotta suomalaista viihdettä. Lahden kaupunginorkesteria johti Markku Johansson ja lauluja esittivät vuorotellen ja yhdessä Arja Koriseva ja Hannu Lehtonen.

Konserttiin oli koottu musiikkia eri vuosikymmeniltä. Kaikki alkoi Jääkärin marssilla ja päättyi Rakkaus on lumivalkoinen -lauluun. Siinä välissä kuulimme Äänisen aallot, huikean Säkkijärven polkan, Täysikuun, Myrskyluodon Maijan, Sinua, sinua rakastan-Nuoruustangon, Albatrossin, Satulinnan ja Norjalaisen villapaidan ja monta muuta tuttua ja rakasta suomalaista laulua.

Koriseva ja Lehtonen valloittivat meidät kuulijat ensi hetkestä alkaen. On iloa kuunnella ja ihastella taiteilijoita jotka rakastavat esiintymistä ja yleisöä. On hieno tunne kun satojen joukossa tuntee että nyt lauletaan juuri minulle.

Arja Korisevalla oli jopa aikaa konsertin jälkeen tupsahtaa yleisön joukkoon. Niinpä yksi Pitäjänmäen Eläkkeensaajien seurueesta - Terttu Viitanen - pääsi samaan kuvaan Arjan kanssa.


Tenorit viihdyttivät Areenassa

Viikko oli muutenkin kulttuuripitoinen. Helsingin Kaupunginteatterin Areena näyttämöllä olivat Tenorit liemessä. Liemessä olivat Taneli Mäkelä, Santeri Kinnunen, Iikka Forss ja Eero Saarinen. Jaakko Saariluoma oli ohjannut uuden amerikkalaisen farssin huolella ja hartaasti. Eero Saarinen kaksoisroolissa - maailman kuuluna diivamaisena tenorina ja hotellin piccolona, oli loistava.

Helsingin Kaupunginteatterissa taidetaan farssin tekeminen. Hyvässä farssissa tarvitaan tukevasti paikoilleen pultattuja ovia, mutta eivät nekään pelasta tilannetta, jos ovista kulkijat eivät hallitse tilanteita. Miesten lisäksi taidon omaavat myös Riitta Havukainen, Oona Airola ja Jonna Järnefelt.

Eero Saarinen oli 1990-luvun alussa mukana silloisen TV 1:n opetusohjelmien Markan mahti -nimisessä ohjelmassa Miitta Ssorvalin kanssa. Olin ohjelmasarjan käsikirjoittaja. Eero ja Miitta olivat taitavia ja mukavia. Kumppikaan ei ollut vielä silloin samalla tavalla mainetta niittänyt näyttelijä kuin nyt.

Siihen aikaan ohjelmia tuli vain neljältä kanavalta. Markan mahti lähetettiin maanantaina klo 19.30, samaan aikaan tuli tv 2:lta ruotsinkielistä ohjelmaa ja maikkarilta ja kolmoselta jotain vähemmän mielenkiintoista, joten meidän opetusohjelmallamme oli satoja tuhansia katsojia!!!


Kuulo joutuu syyniin

Leppävaaran terveysasema näytti taas kauniit ja ystävälliset kasvonsa. Sain lähetteen korvalääkärille. Leppävaarassa on vielä muutaman viikon oma korvalääkäri. Hän siirtyy Korvaklinikalle, joten hyvä
palvelu kuulema päättyy siihen. Kuulotutkimuskin tehdään Leppävaarassa. Pakko taas myöntää että joustavampaa on kuin rajan toisella puolella.

Kuluipa yksi iltapäivä ja ilta hyvin tokaluokkalaisen ja hänen tätinsä kanssa. En malttanut lähteä iltariennoille, vaan jäin puuhastelemaan Kertun ja Maaritin kanssa. Mummien tavoin jaksan ihastella lasten tarmoa ja intoa leikkiä, askarrella ja puuhastella. Totta kai täytyy myöntää että puhelimeni ja Ipadini ovat hyviä viihdyttäjiä nekin, mutta nyt riitti isoon iloon pahvi, villalanka ja sakset ja syntyi kaunis villapallo. Maarit muisti miten se tehdään.

   

maanantai 6. helmikuuta 2017

Kirka, Isä, Harmaat pantterit ja Pieni eläin


 Teatterivuosi on alkanut hyvin myönteisissä merkeissä. Pieni eläin, Isä, Kirka ja Harmaat pantterit. Tulossa Tenorit, Rakastetaan tietämättä mitään, Keskellä ruuhkaa juoksee nainen, Kokki, varas, vaimo ja rakastaja….   

Tammikuun alun kirkasti Seela Sella, joka juhli 80 ikävuottaan uudella Leena Tammisen kirjoittamalla ja Kari Paukkusen ohjaamalla näytelmällä Pieni eläin. Seela Sella on kertonut että hän aina halunnut näytellä Nasua, mutta tekijäinoikeudet kieltävät Nasun nimen käyttämisen. Niinpä Seela on nyt pieni eläin ympäri maata nähtävissä esityksissä.

Hän on hellyttävä, hykerryttävän ihana, hyppivä ja pomppiva ja tunteisiin vetoava. Hieman rajumpaa kannanottoa olisi voinut mainiosti upottaa näytelmään. Niin fanaattinen eläinten oikeuksien puolustaja Seela Sella on. Ikävuosistaan huolimatta myös hyvin moderni. Hänellä on tyttärensä kanssa yhteishuoltajuus kahteen koiraan. Seela kyllä hanakasti huomauttaa, että hän maksaa kaikki kulut.


Muistisairas Isä ja huolestunut tytär

Me pitkään eläneet pelkäämme muistisairauden saamista ja meidän lapsemme pelkäävät, että me saamme sen. Miten selviydyn jos isä tai äiti sairastuu? Miten minulle käy jos puolisoni sairastuu? Kuka minua kestää ja pitää huolta jos muisti hämärtyy?

Tähän selviytymiseen etsitään puolin ja toisin vastausta Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa ranskalaisen Florian Zellerin näytelmässä Isä. Näytelmä on hyvin, hyvin todentuntuinen.

Jari Pehkonen on viimeistä piirtoa myöten loistava isänä. Monen monta kertaa teki mieli ääneen huokaista – ihan kuin oma dementoitunut isäni aikanaan. Ohjaaja Milko Lehto on oivaltanut kaiken olennaisen siitä, miten muistisairas käyttäytyy, liikkuu, puhuu, epäilee, vähättelee ja murentuu pala palalta.

Tytär Vuokko Hovatta on juuri niin huolestunut, ahdistunut ja eksyksissä kuin vain voi olla. Vävy Heikki Sankari yrittää ymmärtää sekä isää että tytärtä. Hoitajat tulevat ja menevät. He eivät jaksa kun ei ole pakko. Tyttären on pakko. Hän jopa ottaa isän asumaan omaan kotiinsa, jotta kaikki olisi helpompaa. Ei ole!  Ajankohtaista ja hyvää, koskettavaa teatteria parhaimmillaan. 




Keravan vauhdikkaat Harmaat pantterit

Vanhuksia katsellaan näyttämöllä KUT Keski-Uudenmaan teatterissa Keravalla. Heikki Lund on kirjoittanut nyt kolme Harmaat pantterit näytelmää. Nyt nähdään miten Käpyhovin pelastuspalvelu saa alkunsa. Olen nähnyt toisen ja tämän kolmannen osan.

Paikka paikoin hiipi häivähdyksenomainen ajatus ”onko tämä sittenkin liikaa”. Moni asia joka ensimmäisellä kerralla huvitti ja viihdytti tuntui nyt toistolta. Enkä ihan jaksa aina olla sitä mieltä että ikäihmisten – vaikka asuvatkin hoitokodissa – kuuluu kaatuilla, törmäillä ja pukeutua mauttomasti ja ryypiskellä. Jumpparin kuuluu olla yli-innokas, johtajattaren tasoitella ja kunnan ylimmän virkamiehen oltava melkein täysääliö.

Näyttelijät hoitivat roolinsa ohjaaja Kimmo Virtasen luoman komedian keinoin taitavasti. Meno oli railakasta ja aika ajoin raikastakin.

Kumpi on parempi keino edistää vanhusten arvokasta ja asianmukaista hoitamista, nauraa ja viihtyä heitä kuvaavan näytelmän parissa vai poistua katsomosta pala kurkussa, kun ei oikein millään jaksa kestää kaikkea näkemäänsä. Kaikesta huolimatta valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon.      


Ihastuttava ja mukaansa tempaava Kirka

Etukäteen mietin miksi on pitänyt kirjoittaa musikaali kymmenen vuotta sitten kuolleesta Kirkasta. Kun poistuin Peacockista Kirkan ensi-illan jälkeen, en enää miettinyt. Helsingin Kaupunginteatteri hemmottelee musikaalin ystäviä kerta toisensa jälkeen.

Kirkan – Surun pyyhit silmistäni tekstin on kirjoittanut Matti Laine ja ohjannut Kari Rentola. Kapellimestarina on Risto Kupiainen ja koreografian on tehnyt Mindy Lindblom. Musikaali kertoo tarkasti Kirkan elämänvaiheet ja siinä ohessa myös Babitzinin perheen muidenkin laulavien perheenjäsenten tarinan. Etusijalla Sammy ja Kirka.

Ensi-illassa Kirkana oli Heikki Ranta. Hän valloitti katsojat ensi hetkestä lähtien. Hellyttävä ja taitava esiintyjä. Ehkäpä Heikki Ranta olisi voinut ollut jämäkämpi esityksen loppupuolella, kun Kirka on vanhentunut ja joutunut taloudellisiin vaikeuksiin. Mutta tilanne korjaantuu varmaan, kun esityksiä tulee lisää.

Pääosa tanssijoista ja monen roolin esittäjistä ovat nuoria, alaa lukiossa ja muissakin oppilaitoksissa opiskelleista. Raikkaita ja innostuneita tavalla, joka viehätti ja viihdytti.  

Ystävättärelläni Lisalla oli mukana Kirkan nimikirjoitus. Hän pyysi aikanaan nimikirjoituksen Kirkalta joka oli odottamassa jotakuta Stockan kellon alla. Sormus ja pinssi ovat peräisin Kirkan konsertista vuodelta 2000.     



torstai 2. helmikuuta 2017

Yhdistyksen ylistys


Olen ollut toistakymmentä vuotta eläkkeellä. Olen saanut sinä aikana uusia ystäviä ja hyvin paljon uusia tuttavia. Olen saanut paljon uutta tietoa ikäihmisen elämänlaatua kohentavista ja ylläpitävistä asioista. Olen retkeillyt, matkustanut, käynyt teatterissa, konserteissa ja näyttelyissä. Olen jumpannut, käynyt kuntosalilla, vesijumpassa, joogassa, senioritanssissa, muistikerhossa, neulekerhossa. 

Olen myös saanut paljon tietoa ja käytännön kokemusta yhdistys- ja kansalaistoiminnasta. Olen oppinut tekemään asioita yhdessä uudella tavalla. Olen jopa oppinut järjestämään matkoja, juhlia ja kokouksia, tilaamaan busseja, teatterilippuja, ruokailuja.

Tämän kaiken olen tehnyt yhdessä monen muun kanssa ilman EU:ta ja palkattuja työntekijöitä. Liityin heti eläkkeelle jäätyäni Pitäjänmäen Eläkkeensaajiin. Yhdistyksessä oli silloin 45 jäsentä, nyt 250. 

Pitäjänmäellä on muitakin eläkeläisyhdistyksiä, Korttelikerho ja seurakunnan toimintaa. Valtaosa tästä kaikesta toimii täysin vapaalehtoisvoimin.

Eläkkeensaajien toiminta on niin aktiivista ja monipuolista, että jäseniä on tullut mukaan muistakin kaupunginosista. Vahvuutenamme on monipuolinen toiminta ja aktiiviset puuhanaiset ja muutama mieskin.

Kyseessä ei ole vain yhdistystoiminta eikä vain kansalaistoiminta, vaan tärkeä työ ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitämisessä. Saamme saman yhdistyksen piirissä niin henkistä kuin fyysistä terveyttä lisää. Moni on saanut uuden sydänystävänkin.


Mutta tämä kaikki on yleisen käsityksen mukaan toimintaa, joka ei ylitä uutiskynnystä, ei ole mediaseksikästä eikä vello somessa. Tuntemukseni mukaan kaikki sellainen ikäihmisiin kohdistuva toiminta, jossa on mukana palkattuja työntekijöitä ja johon saadaan yhteiskunnan rahaa, mikä parasta jopa EU:n rahaa on arvokasta ja kopioimiskelpoista. 

Eläkkeensaaja-yhdistyksiä on kymmeniä, satoja pitkin maata. Lisäksi muiden eläkeläisjärjestöjen yhdistykset. Toimintaa on niin että päätä huimaa. Mutta me puurramme omin voimin ja kaikesta nuivasta suhtautumisesta huolimatta jäseniä tulee koko ajan lisää. Tärkeintä on se mitä yhdistyksen myötä saa itselleen. 



sunnuntai 22. tammikuuta 2017

KADONNEEN KUULOLAITTEEN METSÄSTYS

Miehelläni on ollut kolmisen vuotta kuulolaite. Kuulolaitteen saa kun käy terveysasemalla kuulotutkimuksessa ja siinä todetaan alentunut kuulo. Kuuloasioissa pääkaupunkiseudulla toimitaan HYKS:n eli yliopistollisen sairaalan piirissä. HYKS on ulkoistanut meitä koskevat palvelut Kuulokeskukselle. Se toimii Valkoisessa talossa Haagassa eli aika lähellä kotiamme.

Sivusta katsoen kuulolaitteen käyttäminen on hankalaa. Pattereita pitää vaihtaa ainakin kahden viikon välein, on vaihdetta ja puhdistettava laitteessa olevaan ohuen ohutta muoviputkea ja puhdistettava laitetta muutenkin. Hämmentyneenä katselen vierestä kun mieheni huoltaa kojetta, minun tekniset kykyni eivät moiseen yltäisi.

Vähitellen kävi ilmi, että laite syö pattereita tiuhaan tahtiin. Ei ollut mitään väliä minkä merkkisiä ja mistä hankittuja patterit ovat. Rasian, jossa laite on saatu, pohjassa lukee, että se on HYKS:n omaisuutta ja näin ollen sen kunnosta valittaminen kuuluu Kuulokeskukseen. Näin neuvottiin terveysasemalla, johon ensin otin yhteyttä.

Joulun pyhien takia mieheni pääsi laitteensa kanssa Valkoiseen taloon tammikuun 4. päivänä. Viallinen on, oli teknikon vastaus. Koje jäi Kuulokeskukseen ja mies alkoi sinnitellä ilman kuulokojetta.

Kului päiviä ja jopa pari viikkoa ja mitään ei kuulunut. Tarkistimme että puhelinnumero on varmasti oikea. Suivaantuneena päätin kahden viikon kuluttua kojeen huoltoon jättämisestä soittaa ja selvittää mistä oikein on kyse.




Soitin ja soitin 

Tarvittiin monen monta soittoa. Laite on lähetetty maahantuojalle Tampereelle. Ei ole kuulunut sieltä mitään. Kyllä sieltä postissa lähettävät kun on valmis. Korjaus kestää pari viikkoa. Eikö teidän miehellenne ole annettu varakojetta. No, eipä ole annettu.

Muutaman soiton jälkeen sovittiin että voin noutaa varakojeen. Sain kauniin rasian ja kiikutin sen tyytyväisenä kotiin. Mutta sieltä puuttui henkilökohtainen korvakappale. Tarvittiin yhden yön yli nukkuminen, ennen kuin taas jaksoin ja kehtasin soittaa ja kysyä. Voi, voi eikö se olekaan miehellänne. Yleensä se annetaan mukaan. Varalaitteella ei ole näin ollen mitään virkaa.

Monen utelemisen jälkeen sain selville korjaajan puhelinnumeron. Maahantuojalle koje oli tullut Haagasta viikossa, mutta kahdenkaan viikon kuluttua sitä ei vielä ollut edes otettu korjauksen kohteeksi. Ystävällinen naishenkilö lupasi siirtää sen kiireellisten koppaan.      
Kopassa laite ei ollut soiton jälkeen kovinkaan kauan. Korjaaja soitti ja kertoi että vahvistin on rikki, mutta HYKS ei varmaankaan anna lupaa sen korjaamiseen. Miehenne tarvitsee uuden laitteen. Eli palatkaa lähtöruutuun.

Vanha laite on tulossa ja postikin jo ehti pudottaa postiluukusta tiedon että kolmen päivän kuluttua kirje olisi noudettavissa kotipostistamme.

Perheen paremmin kuulevana hoidin asiaa koskevan puhelinliikenteen. Mutta miten hoitaa yksin asuva tai yksin asioitaan hoitava.

On hienoa että yhteiskunnan kustannuksella saa kuulolaitteen ja siihen liittyvän hoidon. Se on sitä meidän hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta miksi hyvinvointimme on niin haurasta, hidasta ja tehotonta. 

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Asun kotimuseossa



O
Tulkintana Iltalehden jutusta: asumme kotimuseossa. 
Meillä on 
- mankeli
- pitsiliinoja
- pöydällä liinoja päällekkäin
- valokuvahylly
- kananmunankeitin
- kukkataso
- kaksi eläkeikäistä asukasta
- Lundiaa ja niissä kirjoja

Ovikoriste ei onneksi kerro asuuko oven takana nuoria, keski-ikäisiävai vanhuksia!






lauantai 17. joulukuuta 2016

Enkelikello ja luumukiisseli

Vuoden paras päivä kouluikäisenä oli joulupäivä. Silloin sain kaikessa rauhassa lojua sohvalla ja lukea joululahjaksi saamaani kirjaa. Kuusi tuoksui ja tiesin että saatavilla on kaikenlaista hyvää ruokaa ja herkkuja. Mutta samalla odotin että tapaninpäivänä pääsen tädeillemme kylään. Siellä olisi enkelikello ja luumukiisseliä kermavaahdolla.

Aikanaan muutin Helsinkiin Tampereelta ja näin Kalliossa ”astiakaupassa” enkelikellon. Tätini enkelikello oli ollut pikkutytön mielestä hienoimpia joulukoristeita mitä voi olla. Hämmennys oli suuri kun tajusin että enkelikello voi olla myös Kiinassa tehty halpa tekele. Rohkeasti olen ostanut huonoon kuntoon menneen enkelikellon tilalle aina uuden. Tiedän että varakkaampien perheiden tyttärillä on hieno hopeinen esiäideiltä peritty enkelikello. Mutta halpa kapistus ajaa saman asian.

Nyt on muotia karsia tavaroitaan ja järjestää ne uudella tavalla. Ilmiötä nimitetään konmarittamiseksi japanilaisen Marie Kondon mukaan. Jo muutama viikko sitten kerrottiin että kierrätyskeskukset ja käytettyjen tavaroiden liikkeet hukkuvat joulun alla joulukoristeisiin.

Olen ihaillut monessa paikassa sinisellä ja kullalla koristeltuja joulukuusia. Meillä on varastossa vain punaisia joulupalloja ja kynttilöiden valo on valkoista eikä sinistä. Olen päättänyt pitää perinteistä kiinni ja käyttää vanhoja koristeita. Ei voi joka joulu juosta muoti-ilmiöiden perässä ja haalia nurkkiinsa lisää ja lisää joulukoristeita.

Välillä tuntuu siltä että syömme jouluna ihan vääriä ruokia. Kuka nyt itse enää tekee lanttu-, porkkana- tai perunalaatikkoa, kuka leipoo englantilaisen joulukakun tai kuka tohtii tarjota joulupöydässä lasimestarin silliä, rosollia tai kinkkua. Ruokaohjeet ja -ohjelmat tarjoavat uutta kokeiltavaa vaikka kuinka paljon.

Uskallan pullikoida vastaan ja uhmallakin teen imellettyä hämäläistä perunalaatikkoa, mantelilla maustettua perunalaatikkoa, mätikakkua, graavaan siikaa ja lohta, leivon joulutorttuja ja tarjoan hedelmäsalaattia, riisipuuroa ja sekahedelmäkeittoa. Kinkun asemasta syömme savukalkkunaa (kuten niin monena vuonna ennen tätä joulua).

Tärkeintä on kuitenkin saada paikalle lapsia ja lastenlapsia. Tokaluokkalainen kyseli vuosi sitten voisiko se oikea joulupukki tulla mummilaan tänä vuonna. Hämmästelin kysymystä, mutta tyttö luetteli takaisin päin kaikki joulupukit ja -joulumuorit, jotka hän oli tunnistanut. Mutta oli yhtenä jouluna käynyt se oikea pukki ja häntä tyttö nyt kaipasi. Olipa ukki aikanaan onnistunut roolissaan niin hyvin, ettei 3-vuotias häntä tunnistanut. Ja sitä joulupukkia jään minäkin odottamaan.    

Teksti on julkaistu Tanotorvessa 14,12,2017 




sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Rikhard, Taju ja Minna

Hurja Rikhard III

Onneksi on Shakespeare ja hänen hurjat näytelmänsä. Ja onneksi on myös Jussi Nikkilä ja Kristo Salminen. Kansallisteatterin Willensaunassa koetaan unohtumattomia teatterihetkiä kun Rikhard III punoo juoniaan, pettää, tapattaa ja tuhoaa mielensä mukaan. Lukiolaispojat huokailivat poistuessaan salista että oli sikasiistiä Ja niin olikin.

Willensaunan intiimi tila moninkertaisti jännittävällä tavalla kaiken mitä näyttämöllä tapahtui. Shakespearen alkuperäisten esitysten mukaisesti aika montaa naisroolia esitti tällä kertaa mies.  Koko näyttelijäjoukko ylsi toinen toistaan huikeimpiin suorituksiin. Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis muuntautuivat hetkessä roolista toiseen. Hyvin luontevasti selviytyivät lapsinäyttelijätkin rooleistaan.

Intensiivinen esitys ei herpaantunut kertaakaan. Ei joutunut katsomossa ajattelemaan, että tämän kohtauksen olisi ihan hyvin voinut jättää pois Kaikki oli kohdallaan. Koko esitystä kannatteli Mila Laineen säveltämä ja esittämä musiikki. Laineen luoma äänimaailma oli kokonaisuudessaan lumoava.

Shakespearen syntymästä tuli tänä vuonna neljä sataa vuotta. Juhlavuotta jatketaan Kansallisteatterissa ensi vuonna Macbethillä.



Isän alistama tytär

Hurjaa ja vavahduttavaa katsottavaa on myös Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Taju. Näytelmä kertoo taiteilija Tyko Sallisen 1879 – 1955) tyttärestä Tajusta, kirjailija Irja Sallasta. Demooninen isä hallitse Tajun Birgitta Tiaran (1912 – 1966)  elämää loppuun saakka. Taju kirjoitti salanimellä, koska pelkäsi isän reagointeja.

On helppo sanoa ettei toinen ihminen saisi hallita toista. Mutta näytelmä pystyy myös valaisemaan sitä miten taiteilijan ristiriitainen mieli harhautui alistamaan tytärtä jatkuvasti. Tajun äiti hävisi tytön elämästä hyvin varhain. Taju oli kaksi-vuotias kun vanhemmat erosivat ja vaikka lapsi määrättiin äidille, haki isä tytön luokseen Hyvinkäälle. Äiti ”Mirri” on tuttu monille Sallisen monista maalauksista.

Tajun roolissa Ursula Salo on häikäisevä. Hän muuntautuu hetkessä pikkutytöstä omaa uraansa pohtivaksi kirjailijaksi, isänsä hallitsemasta nuoresta naisesta Nikkilän mielisairaalan asukiksi. Santeri Kinnunen pahana ja ilkeänä isänä on juuri sitä mitä hänen näytelmässä kuuluukin olla.

On hätkähdyttävää nähdä tunnustetuista taiteilijoista arkinen puoli, joka ei aina vastaa mielikuvaa, jonka on imenyt taiteilijan ansioista. Taju on harvinaisen rohkea ja riipaiseva näytelmä. Mutta se ei kuitenkaan ole liian ahdistava. Tajun persoonassa on kaiken aikaa toivoa ja voimaa. Esitys josta on pakko antaa isot kiitokset kaikille mukana oleville: Iida Kuningas, Rauno Ahonen ja Antti Lang. Esityksen kruunasi Eero Ojasen säveltämä ja esittämä musiikki.   



Liian paljon Minna
Olen aina ihaillut Minna Canthia. Siihen on vaikuttanut sekin että pienestä pitäen olen kulkenut Minnan patsaan ohi Hämeenpuistossa Tampereella. Kansallisteatterin Canth, kirjoittanut Seppo Parkkinen ja ohjannut Kaisa Korhonen, on niin mahtava runsauden sarvi, että sitä ei oikein yhdellä katsomisella jaksa kannatella. Minnan persoonaa valaistaan uudelta kantilta moneen eri kertaan. 

Kaisa Korhonen on kaiketi monipolvisella ja hajanaisella ohjauksella halunnut kertoa missä ristitulessa Minna eli. Hän oli suuren perheen yksinhuoltaja, hän oli liikenainen, hän oli kirjailija ja hän halusi vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Temperamenttinen nainen ajautui helposti kahnauksiin ympäristönsä kanssa.

Cécile Orblin on raikas ja uskottava Minna – vaikka ei olekaan pönäkkä eikä vihainen kaiken aikaa. Minnan aikalaisia liikkuu näyttämöllä hieman liiankin kanssa. Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Pirjo Luoma-aho Emile Bergbomina kertovat omaa tarinaa Arkadia -teatterin, sittemmin Kansallisteatterin historiasta.