sunnuntai 22. tammikuuta 2017

KADONNEEN KUULOLAITTEEN METSÄSTYS

Miehelläni on ollut kolmisen vuotta kuulolaite. Kuulolaitteen saa kun käy terveysasemalla kuulotutkimuksessa ja siinä todetaan alentunut kuulo. Kuuloasioissa pääkaupunkiseudulla toimitaan HYKS:n eli yliopistollisen sairaalan piirissä. HYKS on ulkoistanut meitä koskevat palvelut Kuulokeskukselle. Se toimii Valkoisessa talossa Haagassa eli aika lähellä kotiamme.

Sivusta katsoen kuulolaitteen käyttäminen on hankalaa. Pattereita pitää vaihtaa ainakin kahden viikon välein, on vaihdetta ja puhdistettava laitteessa olevaan ohuen ohutta muoviputkea ja puhdistettava laitetta muutenkin. Hämmentyneenä katselen vierestä kun mieheni huoltaa kojetta, minun tekniset kykyni eivät moiseen yltäisi.

Vähitellen kävi ilmi, että laite syö pattereita tiuhaan tahtiin. Ei ollut mitään väliä minkä merkkisiä ja mistä hankittuja patterit ovat. Rasian, jossa laite on saatu, pohjassa lukee, että se on HYKS:n omaisuutta ja näin ollen sen kunnosta valittaminen kuuluu Kuulokeskukseen. Näin neuvottiin terveysasemalla, johon ensin otin yhteyttä.

Joulun pyhien takia mieheni pääsi laitteensa kanssa Valkoiseen taloon tammikuun 4. päivänä. Viallinen on, oli teknikon vastaus. Koje jäi Kuulokeskukseen ja mies alkoi sinnitellä ilman kuulokojetta.

Kului päiviä ja jopa pari viikkoa ja mitään ei kuulunut. Tarkistimme että puhelinnumero on varmasti oikea. Suivaantuneena päätin kahden viikon kuluttua kojeen huoltoon jättämisestä soittaa ja selvittää mistä oikein on kyse.




Soitin ja soitin 

Tarvittiin monen monta soittoa. Laite on lähetetty maahantuojalle Tampereelle. Ei ole kuulunut sieltä mitään. Kyllä sieltä postissa lähettävät kun on valmis. Korjaus kestää pari viikkoa. Eikö teidän miehellenne ole annettu varakojetta. No, eipä ole annettu.

Muutaman soiton jälkeen sovittiin että voin noutaa varakojeen. Sain kauniin rasian ja kiikutin sen tyytyväisenä kotiin. Mutta sieltä puuttui henkilökohtainen korvakappale. Tarvittiin yhden yön yli nukkuminen, ennen kuin taas jaksoin ja kehtasin soittaa ja kysyä. Voi, voi eikö se olekaan miehellänne. Yleensä se annetaan mukaan. Varalaitteella ei ole näin ollen mitään virkaa.

Monen utelemisen jälkeen sain selville korjaajan puhelinnumeron. Maahantuojalle koje oli tullut Haagasta viikossa, mutta kahdenkaan viikon kuluttua sitä ei vielä ollut edes otettu korjauksen kohteeksi. Ystävällinen naishenkilö lupasi siirtää sen kiireellisten koppaan.      
Kopassa laite ei ollut soiton jälkeen kovinkaan kauan. Korjaaja soitti ja kertoi että vahvistin on rikki, mutta HYKS ei varmaankaan anna lupaa sen korjaamiseen. Miehenne tarvitsee uuden laitteen. Eli palatkaa lähtöruutuun.

Vanha laite on tulossa ja postikin jo ehti pudottaa postiluukusta tiedon että kolmen päivän kuluttua kirje olisi noudettavissa kotipostistamme.

Perheen paremmin kuulevana hoidin asiaa koskevan puhelinliikenteen. Mutta miten hoitaa yksin asuva tai yksin asioitaan hoitava.

On hienoa että yhteiskunnan kustannuksella saa kuulolaitteen ja siihen liittyvän hoidon. Se on sitä meidän hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta miksi hyvinvointimme on niin haurasta, hidasta ja tehotonta. 

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Asun kotimuseossa



O
Tulkintana Iltalehden jutusta: asumme kotimuseossa. 
Meillä on 
- mankeli
- pitsiliinoja
- pöydällä liinoja päällekkäin
- valokuvahylly
- kananmunankeitin
- kukkataso
- kaksi eläkeikäistä asukasta
- Lundiaa ja niissä kirjoja

Ovikoriste ei onneksi kerro asuuko oven takana nuoria, keski-ikäisiävai vanhuksia!






lauantai 17. joulukuuta 2016

Enkelikello ja luumukiisseli

Vuoden paras päivä kouluikäisenä oli joulupäivä. Silloin sain kaikessa rauhassa lojua sohvalla ja lukea joululahjaksi saamaani kirjaa. Kuusi tuoksui ja tiesin että saatavilla on kaikenlaista hyvää ruokaa ja herkkuja. Mutta samalla odotin että tapaninpäivänä pääsen tädeillemme kylään. Siellä olisi enkelikello ja luumukiisseliä kermavaahdolla.

Aikanaan muutin Helsinkiin Tampereelta ja näin Kalliossa ”astiakaupassa” enkelikellon. Tätini enkelikello oli ollut pikkutytön mielestä hienoimpia joulukoristeita mitä voi olla. Hämmennys oli suuri kun tajusin että enkelikello voi olla myös Kiinassa tehty halpa tekele. Rohkeasti olen ostanut huonoon kuntoon menneen enkelikellon tilalle aina uuden. Tiedän että varakkaampien perheiden tyttärillä on hieno hopeinen esiäideiltä peritty enkelikello. Mutta halpa kapistus ajaa saman asian.

Nyt on muotia karsia tavaroitaan ja järjestää ne uudella tavalla. Ilmiötä nimitetään konmarittamiseksi japanilaisen Marie Kondon mukaan. Jo muutama viikko sitten kerrottiin että kierrätyskeskukset ja käytettyjen tavaroiden liikkeet hukkuvat joulun alla joulukoristeisiin.

Olen ihaillut monessa paikassa sinisellä ja kullalla koristeltuja joulukuusia. Meillä on varastossa vain punaisia joulupalloja ja kynttilöiden valo on valkoista eikä sinistä. Olen päättänyt pitää perinteistä kiinni ja käyttää vanhoja koristeita. Ei voi joka joulu juosta muoti-ilmiöiden perässä ja haalia nurkkiinsa lisää ja lisää joulukoristeita.

Välillä tuntuu siltä että syömme jouluna ihan vääriä ruokia. Kuka nyt itse enää tekee lanttu-, porkkana- tai perunalaatikkoa, kuka leipoo englantilaisen joulukakun tai kuka tohtii tarjota joulupöydässä lasimestarin silliä, rosollia tai kinkkua. Ruokaohjeet ja -ohjelmat tarjoavat uutta kokeiltavaa vaikka kuinka paljon.

Uskallan pullikoida vastaan ja uhmallakin teen imellettyä hämäläistä perunalaatikkoa, mantelilla maustettua perunalaatikkoa, mätikakkua, graavaan siikaa ja lohta, leivon joulutorttuja ja tarjoan hedelmäsalaattia, riisipuuroa ja sekahedelmäkeittoa. Kinkun asemasta syömme savukalkkunaa (kuten niin monena vuonna ennen tätä joulua).

Tärkeintä on kuitenkin saada paikalle lapsia ja lastenlapsia. Tokaluokkalainen kyseli vuosi sitten voisiko se oikea joulupukki tulla mummilaan tänä vuonna. Hämmästelin kysymystä, mutta tyttö luetteli takaisin päin kaikki joulupukit ja -joulumuorit, jotka hän oli tunnistanut. Mutta oli yhtenä jouluna käynyt se oikea pukki ja häntä tyttö nyt kaipasi. Olipa ukki aikanaan onnistunut roolissaan niin hyvin, ettei 3-vuotias häntä tunnistanut. Ja sitä joulupukkia jään minäkin odottamaan.    

Teksti on julkaistu Tanotorvessa 14,12,2017 




sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Rikhard, Taju ja Minna

Hurja Rikhard III

Onneksi on Shakespeare ja hänen hurjat näytelmänsä. Ja onneksi on myös Jussi Nikkilä ja Kristo Salminen. Kansallisteatterin Willensaunassa koetaan unohtumattomia teatterihetkiä kun Rikhard III punoo juoniaan, pettää, tapattaa ja tuhoaa mielensä mukaan. Lukiolaispojat huokailivat poistuessaan salista että oli sikasiistiä Ja niin olikin.

Willensaunan intiimi tila moninkertaisti jännittävällä tavalla kaiken mitä näyttämöllä tapahtui. Shakespearen alkuperäisten esitysten mukaisesti aika montaa naisroolia esitti tällä kertaa mies.  Koko näyttelijäjoukko ylsi toinen toistaan huikeimpiin suorituksiin. Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis muuntautuivat hetkessä roolista toiseen. Hyvin luontevasti selviytyivät lapsinäyttelijätkin rooleistaan.

Intensiivinen esitys ei herpaantunut kertaakaan. Ei joutunut katsomossa ajattelemaan, että tämän kohtauksen olisi ihan hyvin voinut jättää pois Kaikki oli kohdallaan. Koko esitystä kannatteli Mila Laineen säveltämä ja esittämä musiikki. Laineen luoma äänimaailma oli kokonaisuudessaan lumoava.

Shakespearen syntymästä tuli tänä vuonna neljä sataa vuotta. Juhlavuotta jatketaan Kansallisteatterissa ensi vuonna Macbethillä.



Isän alistama tytär

Hurjaa ja vavahduttavaa katsottavaa on myös Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Taju. Näytelmä kertoo taiteilija Tyko Sallisen 1879 – 1955) tyttärestä Tajusta, kirjailija Irja Sallasta. Demooninen isä hallitse Tajun Birgitta Tiaran (1912 – 1966)  elämää loppuun saakka. Taju kirjoitti salanimellä, koska pelkäsi isän reagointeja.

On helppo sanoa ettei toinen ihminen saisi hallita toista. Mutta näytelmä pystyy myös valaisemaan sitä miten taiteilijan ristiriitainen mieli harhautui alistamaan tytärtä jatkuvasti. Tajun äiti hävisi tytön elämästä hyvin varhain. Taju oli kaksi-vuotias kun vanhemmat erosivat ja vaikka lapsi määrättiin äidille, haki isä tytön luokseen Hyvinkäälle. Äiti ”Mirri” on tuttu monille Sallisen monista maalauksista.

Tajun roolissa Ursula Salo on häikäisevä. Hän muuntautuu hetkessä pikkutytöstä omaa uraansa pohtivaksi kirjailijaksi, isänsä hallitsemasta nuoresta naisesta Nikkilän mielisairaalan asukiksi. Santeri Kinnunen pahana ja ilkeänä isänä on juuri sitä mitä hänen näytelmässä kuuluukin olla.

On hätkähdyttävää nähdä tunnustetuista taiteilijoista arkinen puoli, joka ei aina vastaa mielikuvaa, jonka on imenyt taiteilijan ansioista. Taju on harvinaisen rohkea ja riipaiseva näytelmä. Mutta se ei kuitenkaan ole liian ahdistava. Tajun persoonassa on kaiken aikaa toivoa ja voimaa. Esitys josta on pakko antaa isot kiitokset kaikille mukana oleville: Iida Kuningas, Rauno Ahonen ja Antti Lang. Esityksen kruunasi Eero Ojasen säveltämä ja esittämä musiikki.   



Liian paljon Minna
Olen aina ihaillut Minna Canthia. Siihen on vaikuttanut sekin että pienestä pitäen olen kulkenut Minnan patsaan ohi Hämeenpuistossa Tampereella. Kansallisteatterin Canth, kirjoittanut Seppo Parkkinen ja ohjannut Kaisa Korhonen, on niin mahtava runsauden sarvi, että sitä ei oikein yhdellä katsomisella jaksa kannatella. Minnan persoonaa valaistaan uudelta kantilta moneen eri kertaan. 

Kaisa Korhonen on kaiketi monipolvisella ja hajanaisella ohjauksella halunnut kertoa missä ristitulessa Minna eli. Hän oli suuren perheen yksinhuoltaja, hän oli liikenainen, hän oli kirjailija ja hän halusi vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Temperamenttinen nainen ajautui helposti kahnauksiin ympäristönsä kanssa.

Cécile Orblin on raikas ja uskottava Minna – vaikka ei olekaan pönäkkä eikä vihainen kaiken aikaa. Minnan aikalaisia liikkuu näyttämöllä hieman liiankin kanssa. Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Pirjo Luoma-aho Emile Bergbomina kertovat omaa tarinaa Arkadia -teatterin, sittemmin Kansallisteatterin historiasta.

     

tiistai 8. marraskuuta 2016

Monta erilaista terveyttä


Kauneus on katsojan silmässä. Näin olen oppinut. Sen sijaan terveyttä voidaan mitata monella tavalla. Tärkeintä on se miten me itse koemme terveytemme. Toinen tieto terveytemme tilasta löytyy nykyisin vaikkapa kanta.fi -tiedostosta.

Ystävättäreni kertoi, että heitä oli koolla kahdeksan eläkeiän ylittänyttä naista. Jokainen kertoi vuorollaan kuulumisiaan ja jokainen myös kertoi terveydentilastaan. Ensimmäisellä kierroksella vain yksi heistä vihjasi, että hänellä on vakava sairaus. Illan mittaan selvisi, että kolmelle muullakin on vakava sairaus, mutta he eivät tunteneet itseään sairaiksi vaan terveiksi.

Onneksi ystävä- ja tuttavapiirissäni on monta ikääntynyttä ja vakavankin sairauden läpikäynyttä mieleltään tervettä miestä ja naista. On niitäkin jotka ovat saaneet syöpäänsä sen viimeisen tuomion: mitään ei ole tehtävissä. Mutta eivät hekään vetäydy sairautensa taakse, vaan pyrkivät elämään tavallista elämää mahdollisuuksien mukaan.

Kun kerron, että olin luokkakokouksessa, kysytään useimmiten, kertoivatko kaikki mitä sairastavat. Eivät kerro. Eikä ole sääntöä: ensimmäisen tunnin aikana saa kertoa millainen on terveystilanne ja sen jälkeen onkin sitten kehitettävä muuta kerrottavaa.       

Kanta.fi sivuilta löytyy nykyisin tietoa siitä mitä terveysasemien ja labran tutkimuksissa on saatu selville. Lääkärit onneksi kirjoittavat pitkälti selonteon niin että siitä saa ilman lääketieteellistä koulusta selvän. Sairaaloista tulee kotiin kirje, mistä löytyy tiedot missä mennään. Eli tietoa löytyy.

Tärkeintä on kuitenkin se miltä meistä itsestämme tuntuu. Kun mallinani on ollut täti, jolla omasta mielestään oli liuta vakavia sairauksia. Niiden selville saamiseksi ja hoitamiseksi oli käytävä mahdollisuuksien mukaan jatkuvasti lääkäreiden vastaanotoilla. Vielä toistakymmentä vuotta sitten siihen oli mahdollisuus julkisen terveydenhoidon piirissä. Vastakkainen malli oli äitini. Hän ei sairauksistaan puhunut eikä vaivojaan valittanut. Pari kertaa hänet jopa jouduttiin viemään sairaalaan hyvin huonossa kunnossa.

Netti pursuaa tietoa kaikesta mikä liittyy terveyteen ja sairauteen. Vuosia sitten selailimme lääkärinkirjoja ja koimme sairastavamme vaikka mitä. Sama tunne tulee, kun hakee tietoa erilaisilta nettisivuilta.

Nyt varmaan moni muukin kuin minä seuraa hämmentyneen soten etenemisestä. Miten hallinnollisella uudistuksella saadaan retuperällä olevat asiat kuntoon. Huikeita ovat selvitykset siitä miten eriarvoisessa asiassa sairastavat ovat eri puolilla maatamme.

Kokemukseni päivystysvastaanotoista ovat aika ankeita lukuun ottamassa sydänpolin toimintaa HUS:ssa. Siellä hoitajat ja lääkärit ovat ystävällisiä, ketään ei syrjitä ja kaikesta saa sen tunteen että potilaan eteen tehdään paras mahdollinen. Haartmanin polilla tai neurologian päivystyksessä ei siitä tunteesta saanut kiinni millään.
Kaikki me osaamme kertoa hoitamattomista vaivoista, vääristä diagnooseista, terveysasemien jonoista, sairaaloista joissa ei potilaan jatkohoidosta piitata ollenkaan. 

Vaikea on ymmärtää ja hyväksyä ajatusta, että terveydenhoidon henkilökunta tahallaan tekisi vain huonoa työtä ja virheitä. Syyt ovat varmaan muualla – mutta missä. Syyttävä sormeni kohdistuu hallintoon ja johtoon. On tympäisevää lukea ja kuunnella vastuussa olevien henkilöiden ainaisia selityksiä. Jos omainen valittaa julkisesta, pahoitellaan ja pyydetään ottamaan suoraan yhteyttä. Tärkeintä olisi organisoida asiat niin ettei valittamisen aihetta olisi. Ei edes vanhusten hoitamisessa!!! Hävetkää ja tehkää jotain.

Teksti on julkaistu marraskuun Tanotorvessa. 


lauantai 29. lokakuuta 2016

Ei enää liian laiha

Koululaukussani on lappu. Terveydenhoitaja on kirjoittanut siihen pituuteni ja painoni. Niiden alapuolella on sana ”alipainoinen”. Lappuun on saatava äidin tai isän nimi. En haluaisi näyttää lappua äidille, koska tiedän että hän pahoittaa siitä mielensä. Ei sille että olen alipainoinen voi mitään.

En painanut kovin paljoa syntyessäni, paino ei noussut vaikka minulle vauva-iässä juotettiin kermaa, eivät auttaneet lääkärit ei mikään. Vaikka olin pitkä ja hontelo ikäisekseni, jaksoin urheilla ja puuhata aktiivisesti kaikkea.

Harmit alkoivat murrosikäisenä. Lauta, salko, kukkakeppi. Ikäiseni pojat erityisesti pitivät siitä, että saivat huudella laihan tytön perään.

Kun aikuisena olin ostamassa talvikenkinä, tokaisi kenkäkaupan myyjä: ”Teillä on liian iso jalka tuohon kapeaan sääreen verrattuna”. Selkävaivoja hoitava fysioterapeutti totesi, että selkäni on liian pitkä. Jonkun hoitohenkilön mielestä kaula oli turhan pitkä. Raskaanakin painoin taulukoiden mukaan liian vähän. Kaikki tämä ennen kuin ehdin täyttää 30.

Miksi sinä olet noin laiha, onko sinulle jokin sairaus? Kyllä sinun pitäisi lihoa! Yleisiä kysymyksiä.

Perjantaina selvisi että kaikki olisi ratkennut kun olisin laitattanut silikonirinnat. Niin nuoremmat laudat ovat ratkaisseet asian.   

Onneksi paino on noussut ja nyt yli 70-vuotiaana voin jopa nauttia siitä, että painoindekseni on ihan oikea luku. Vanhat vaatteet mahtuvat vuodesta toiseen ja uusien ostaminen ei ole hankalaa, kun kaikki sopii – kuten moni ystävistäni hieman kateellisena toteaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.    

Maratoonari vuosimallia 1994 - ei enää liian laiha

perjantai 14. lokakuuta 2016

Työväen poluilla

Nyt se on valmis! Pitäjänmäen Työväenyhdistyksen 110- vuotishistoriikki: Ilkka Leskelän kirjoittama kirja Työväen poluilla. Pitäjänmäen Työväenyhdistys 110 vuotta. 

Olen yrittänyt auttaa Ilkkaa parhaani mukaan. Hämmennys oli suuri kun selvisi miten paljon yhdistyksen papereita on vuosien varrella hävinnyt. 

Kirjan tarinat ovat kiehtovia. Toivottavasti ei löydy virheitä. Tulkinnat ovat er asia. Arvostan suuresti yhdistyksen johtokuntaa, joka päätti että kirja maksaa vain 20 euroa. Kustannukset maksetaan yhdistyksen kassasta. 

Juhlat ovat lauantaina ja virallisesti kirja julkaistaan silloin