maanantai 27. marraskuuta 2017

Tippukivitapaus ja Suomenhevonen

Huikean ihastuttava Tippukivitapaus

Ankean syksyn ilon aiheita ovat viime päivinä olleet kaksi näytelmää. Kansallisteatterissa on pitkän tauon jälkeen tarjolla lapsille ja heidän ystävilleen vauhdikas ja ja mukaansa tempaava näytelmä. Laura Ruohonen on kirjoittanut Tippukivitapauksen runot ja Anna-Mari Kähärä säveltänyt ne. Laura Ruohonen on myös ohjannut esityksen, josta ei menoa, meininkiä ja mahtavuutta puutu. Musikaali tempaisi mukaansa kaikenikäiset katsojat.

Seija Soija, papu ja Hujoppi seikkailevat vaikka missä ja heitä etsii mahtimummeli, joka on saanut elämänsä ensimmäisen kunnon salapoliisikeikan. Vuokko Hovatta, Jani Karvinen ja Sella Sella ovat rooleissaan loistavia. Niin kuin kaikki muutkin näyttelijät ja muusikot. Tekemisen iloa oli täyttä totta.

Mukana oli Diktaattori Diktaatta (Sari Puumalainen), oli Rämeämmä (Markku Maalismaa), Hiippailuhotellin Mursuportieeri (Marja Salo), Kultahamsteri (Pihla Maalismaa). Oli mummoja, ottaperhe, Maailman vanhin pizza (Markku Haussila). Näyttelijöillä oli monta roolia. Kaiken aikaa saimme jännittää miten Tukaani (Katja Korström) selviytyy monenlaisista ”sirkustempuistaan”.

Tarinan seikkailu oli sopivan monipolvinen ja mieltä lämmittävä. Onneksi Hujoppi, vaikka olikin ujo ja arka uskalsi seikkailla Seija Soijan kanssa vaikka missä.    

Kertulta, 9 v, heltisi neljä ja puoli tähteä viidestä. Ja minä olen samaa mieltä. 




100-vuotiaan Suomenhevosen tarina

Keski-Uudenmaan teatteri kunnioitti satavuotiasta Suomea komeasti. Teatterin lahja oli samalla kertaa lahja 100-vuotiaalle Suomelle ja 110-vuotiaalle Suomenhevoselle.   Nyt ei jäätykään kuvaamaan hevosen elämää tavalliselle näyttämölle. Suomenhevosen tarina esitettiin Järvenpäässä Ratsastuskeskus Ainossa. Ja esityksessä oli kaksi oikeaa hevosta!

Teatterin johtaja ja hovikirjailija Heikki Lund oli koonnut yhteen näytelmään koko itsenäisen Suomen historian. Ensimmäinen näytös oli ohjaaja Kari Paukkusen hyppysissä mouvautunut vauhdikkaaksi ja eläväksi tarinaksi. Hevosella oli Lahtisen perheen elämässä ennen talvisotaa hyvin keskeinen asema.

Näyttelijätkin viihtyivät maaseutu-rooleissaan luontevina isä-Lahtisen (Pertti Koivula) johdolla. Äiti-Lahtinen (Anna-Leena Sipilä) ja Antti Reini ja Jari Hämäläinen perheen poikina olivat luontevia ja sopivalla tavalla maaseudun ihmisiä. 

Väliajan jälkeen matkattiin seuraavat vuosikymmenet huimaa vauhtia. Kuten niin moni maaseudun perhe, päätyivät Lahtisetkin Ruotsiin. Pekka-hevonen, jolle Seppo Halttunen antoi äänen ja olemuksen, ”kaatui” rintamalla ja hänestä jäi vain muisto.

Näyttämöllä luontevasti liikkuneiden hevosten roolikin muuttui selkeästi. Välttämättä ei esitykseen olisi tarvinnut päälle liimata keppihevostyttöjä tai hevosen selässä taituroivaa nuorta naista. 

Etukäteen kerroimme ystävättäreni kanssa että menemme katsomaan Järvenpäähän Pertti Koivulaa ja kahta hevosta. Hevoset herättivät kuulijoissa kovasti innostusta, mutta me liputimme jo etukäteen Koivulan puolesta – emmekä tehneet sitä tälläkään kertaa turhaan, emme ainakaan ensimmäisessä näytöksessä.  




  

perjantai 3. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas ja Toinen tuntematon


Monta kertaa 1960-luvun alussa kohtasin Hämeenpuistossa Tampereella arvokkaasti päiväkävelyllä astelevan kirjailijan Väinö Linnan. Minulla oli koulukirja-asiaa hänen kotinsa lähellä olevaan kirjakauppaan. Olin lukiolaisena lukenut Tuntemattoman sotilaan, joka oli ilmestynyt joulukuussa 1954. Olin myös käynyt katsomassa Edvin Laineen ohjaaman elokuvan vuodelta 1955. Rauni Mollbergin ohjaama Tuntematon sotilas, joka valmistui 1985, tuli katsottua televisiosta. Pyynikin kesäteatterissa näyteltiin Tuntematonta sotilasta kesinä 1961 – 1969. Kävin katsomassa esityksen useampana kevänä. 

Nyt on hehkutettu että jokaisen sukupolven pitää tehdä oma Tuntemattomansa. Aku Louhimies on tehnyt hienon Tuntematon sotilas -elokuvan. Totta kai se on tämän hetken keski-ikäisten miesten näkemys romaanista, mutta on samalla meidän vanhempienkin ajatusten mukainen tulkinta Suomen raskaista vuosista.

Olimme kolmen sukupolven voimin katsomassa Tuntematon sotilasta. Suurimman vaikutuksen se teki 21-vuotiaaseen tyttärentyttäreeni. Kun me muut hieman valitimme, että kolmen tunnin mittainen elokuva on aika pitkä, oli nuori nainen vakaasti sitä mieltä, että pituus tehosti asemasodan uuvuuttavaa kestämistä.  Ja sen ymmärtämistä miten mieletöntä kaikki oli.

Taistelukohtaukset tuntuivat loputtomilta, juuri kun pääsi mieleen toive, että tilanne helpottaisi, alkoi kaikki uudestaan. Teknisesti ja elokuvallisesti taistelukohtaukset olivat hienoja. Vaikka monessa elokuvan kohdassa odotin jonkun henkilön tuttua repliikkiä, ei mikään tuntunut liian tutulta ja vanhan kertaamiselta.

Ehdoton suosikkini näyttelijöiden joukossa on Eero Ahon Rokka. Armoton taistelija, tovereistaan huolta pitävä mies, joka kotioloissa ei jaksa juuri puhuakaan. Sota jättää jälkensä häneenkin.

Tuntemattoman naiset

Kaksikymmentäkaksi kirjailijaa on saanut tehtäväkseen kertoa Tuntemattoman sotilaan sotilaiden ja upseerien elämään vaikuttaneista naisista. On syntynyt Toinen tuntematon, toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä (WSOY 2017, 376 s.).  Monet kirjailijoista ovat kirjoittaneet oman näköisensä tarinan, jopa niin että tyylistä ja henkilökuvauksesta tunnistaa heti kuka on kirjoittaja.

Antti Heikkisen novellissa Jauhot Antti Rokan vaimo menee katsomaan miestään sotasairaalaan. Hänen käynnillään on vain yksi tarkoitus. Hänen on tavattava miehensä, jotta voi kertoa tälle tärkeä asia. Evakkopaikassa ei hanketta matkalle lähtöä ymmärretä ollenkaan.   
”-Kuulitko sie?
- Mitä?
- Kyllä sie kuulit. Mie sanoin rakastavani sinua.
-Ai hitto.
-Miun on mentävä. Juna jättää.
-Silviisiihä siun sit pittää…sanoha lapsille isält terveisii ja kerro kaikil muillekii tutuil.”

Ei Rokan tarvitse itsestään selvää asiaa sen kummemmin kommentoida.


Minna Rytisalo kertoo miten Hietanen kumppaneineen antaa ihmisarvon venäläiselle vangillekin, Sirpa Kähkönen on rakentanut liikuttavan kuvan Lehdon lapsuudesta, Niina Repo tavoittaa hienosti poikansa sotamies Vuorelan menettäneen äidin mielenliikkeet, itsestään selvää on että sotamies Lahden vaimo auttaa miestään piileksimään kotinurkissa, kun mies on ”karannut” rintamalta. Kirja on tyylikäs kunnianosoitus Väinö Linnan romaanille.       


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Lanka ja neulansilmä

Espoon modenrin taiteen museossa Emmassa on iso puinen patsas. Siinä on tuttu tilanne. Nuorena en ymmärtänyt miksi suvun naiset tarvitsivat merkillisen näköisen apuvälineen kun he pujottivat lankaa neulan silmään. Nyt laitteelle olisi tarvetta.


Olotilani juhannuksen jälkeen on ollut kuin tuo langan joka ei tahdo mennä paikalleen. Olen tutustunut moniin lääkäriin, hoitajiin, poliklinikoihin, röntgenin odotustiloihin, päivystykseen, vuodeosastoihin, valvontaosastoihin. Monenlaiseen mikä liittyy suomalaiseen korkeatasoiseen terveydenhoitoon - oikeampi nimi olisi tietysti sairaanhoito.

Espoossa on uusi puoli vuotta toiminut sairaala. Potilailla on yhden hengen hulppeat huoneet. Sen sijaan henkilökunnan kokoontumistilana on ikkunaton koppero, johon ei oikein mahdu kuin kaksi henkilöä ja välillä siellä on suljetun oven takana pitämässä raporttia kuusikin henkilöä. Lääkäreilläkään ei ole omaa työhuonetta. On pieni tila, jossa on juuri ja juuri tilaa kirjoituspöydälle ja kahdelle vierastuolille. Oikeasti vierastuoleja on vain yksi.

Ala-aulassa ja muissakin tiloissa pöyrii tiedote jossa kerrotaan että omaiset otetaan kiinteästi mukaan potilaan kuntoutumiseen.

Kun menen osastolla, harva hoitaja sanoo edes päivää tai hoitaja ei edes tiedä että potilas, jonka luo olen menossa on osastolla. Kun kyselen potilaan voinnista, saan haparoivan vastauksen : "Olen juuri tullut töihin!" Eli en tiedä potilaista mitaan. Ja miten voisi tietääkään kun on ensimmäistä kertaa ko. osastolla. On vuokrafirmasta tai muuten vain keikkatyöläinen.

Kuitenkin kaikista merkeistä päätellen hoitajat kirjoittavat tarkkaan raportteihinsa kaiken mitä potilaan tiimoilta päivän mittaan tapahtuu. Kun olleen osastolla jossa hoidetaan muistisairaita vanhuksia, siellä myös tapahtuu. Kirjattavaa löytyy paljon, kukaan tuskin jaksaa kaikkea koskaan lukea.

Onneksi tapaamani lääkärit ovat olleet asiallisia ja jopa empaattisia. Hoitajienkin joukossa on heitä jotka paneutuvat työhönsä ja sietävät omaisten hössäämistä.

Kaipaan käsikirjaa, missä kerrotaan miten omaisen kuuluu missäkin tilanteessa käyttäytyä, mitä se on kun ollaan kiinteästi mukana kuntoutumisessa, saanko viedä potilaalle omat villasukat, onko vaarana että kännykkä katoaa, kuka auttaa sen lataamisessa, mistä saan tietoa mitä lääkkeitä potilaalle annetaan.

Välillä tuntuu että hoitohenkilökunnan kohtaaminen on kuin viime viikon lumisade. Ensin lunta oli, nyt sitä ei ole ja taas sääennusteen mukaan kohta on. Koivukaan ei vielä ole ehtinyt tipuuttaa lehtiään.



perjantai 6. lokakuuta 2017

Kansallisteatterin Mestari ja Margarita

Mestari ja Margarita on niin henkeä salpaavan hienoa teatteria, että sanat melkein loppuvat sen kehumiseen. Esitys on huikean monitasoinen ja moni-ilmeinen. Kansallisteatterin pienessä Willensaunssa näytellään hurjasti ja rohkeasti. Saatana on saapunut Moskovaan! ja sen jälkeen mikään ei ole ennallaan. 

Eikä ole mielessäkään ennallaan. Olen monta vuotta sitten nähnyt saman tarinan Suomenlinnan kesäteatterissa. Hätkähdyttävää katsottavaa oli silloinkin tarjolla. 

Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitila, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis ovat rooleissaan huikean hyviä. Erityisesti hätkähdyttivät Marc Gassot saatanana ja Juha Varis kissana. Esitys on täynnä loppuun asti mietittyjä ja hiottuja yksityiskohtia. Ihastus ja hämmennys vaihtelivat mielessä kaiken aikaa. 

Loppujen lopuksi ei ollut väliä mikä oli totta ja mikä fantasiaa. Elämän perimmäiset asiat vyöryvät näyttämöltä vauhtia, jossa on vaikea välillä pysyä - kunnes pystyy heittäytymään mukaan.  

Ohjaaja Anne Rautiainen, lavastaja-puvustaja ja nukkien tekijä Janne Siltavuori ja valosuunnittelija Pietu Pietiäinen ansaitsevat suuret kiitokset onnistuneesta kokonaisuudesta.

Nyt on sitten vain uskallettava mielessään päättää mikä on se syksyn paras teatteriesitys. Vanhat mestarit vai Mestari ja Margarita. Pakko dottaa mitä vielä on tulossa!




lauantai 30. syyskuuta 2017

HAM:ssa ja KOM:ssa

Hätkähdyttävä ja hullunhauska

Teatteriviikossani kohtasi kaksi ääripäätä. Keskellä viikkoa nautin suunnattomasti viisaista sanoista ja ajatuksista upeiden näyttelijöiden esittämänä. Perjantaina nauroin hulvattomasti kaikelle sille mitä nykyajan nuoret neropatit voivat yrityksissään kehittää ja tehdä.

Viisaat ajatukset soljuivat katsojien ajatuksiin HAM:ssa eli Helsingin taidemuseossa.
Lavalla istui kolme valkopartaista miestä: filosofi ja kirjailija (Hannu-Pekka Björkman), musiikkikriitikko (Markku Maalismaa) ja Wienin taidehistoriallisen museon Borbonne-salin vahtimestari (Hannu Kivioja). Musiikkikriitikko on vuosikymmenet istunut Borbonne-salissa katselemassa Tintoretton kuuluisaa maalausta Valkopartainen mies. Kriitikkoa on tarkkaillut  filosofi, jota tarkkailee vahtimestari.

Miehet esittivät Thomas Bernhardin (suomennos Tarja Roinila) romaanista Vanhat mestarit ohjaaja Minna Leinon ja dramaturgien Jukka-Pekka Pajusen ja Eva Buchwaldin aikaan saadun näytelmän.

Ennen näytelmää olin mukana teoksen esittelyssä. Siitä olivat kertomassa ohjaaja Minna Leino, teoksen suomentaja Tarja Roinila ja dramaturgi Jukka-Pekka Pajunen. He kertoivat teoksesta ja sen muuntumisesta näytelmäksi mukaansatempaavaksi. Uteliaisuus heräsi mestariteokseen ja odotukset esityksestä olivat korkealla.

Odotukset täyttyivät täysin. Esitys oli huikea. Näyttelijöiden yhteistyö oli saumatonta. Jokainen liike ja ele oli selkeästi etukäteen suunniteltu. Kaikella oli oma merkityksensä. Taidemuseo loi näytelmälle hienot puitteet. Tuli vääjäämättä tunne: tämä esitys on ainutlaatuinen. Miten hienoa että voin olla mukana näkemässä sen. Taide on merkillinen ja moniselitteinen asia – sen opin näytelmästä.

Hannu Kivioja (vas.), Markku Maalismaa ja Hannu-Pekka Björkman


Melkein mahdollinen idea

Kom-teatterissa kehitettiin nykyajan sturtup-yrityksessä uutta ideaa. Firmassa on palvelumuotoilujohtaja, sisältösuunnittelun johtaja, developer ja konseptisuunnittelija, osake-enemmistön haltija, käyttäjäkokemusjohtaja ja käytettävyyssuunnittelija.

Meno on hektistä. Uusia palveluja ja tuotteita pitää kehittää koko ajan. Tavoitteena että  kaikki pystyvät ylittämään oman kykynsä ja taitonsa jatkuvasti. Kun 41-vuotias palvelumuotoilujohtaja pohtii haluaako hän olla äiti vai ei, tulevat työtoverit apuun. Kehitetään yhdessä uusi applikaatio My baby.

Jotta tuote olisi mahdollisimman hyvä ja toimiva, tarvitaan siihen koko yrityksen henkilöstö, mitä nyt avuksi joudutaan ottamaan työtön näyttelijä. Siinä sitten koko Kom-teatterin väki yhdessä mytyssä harjoittelee babyna olemista vaippoineen kaikkineen.

Näytelmän ovat kirjoittaneet Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen, joka myös on ohjannut näytelmän. Näyttämöllä Eeva Soivio, Emmi Parviainen, Juho Milonoff, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Niko Saarela viihdyttävät ja kiihdyttävät luontevasti ja hauskasti. Kaikki hupsuimmatkin ”kakkakohtaukset” hoidetaan tyylillä ja taidolla ja oivaltaen.

Milja Ahon lavastus ja Tomi Suovankosken valo- ja videosuunnittelu täydensivät kaiken.   



maanantai 11. syyskuuta 2017

Kangastus 38 ja Arvoituksellisia muunnelmia

Hyvin on teatterisyksy alkanut Helsingissäkin. Kjell Westö on tämän syksyn kuuma nimi niin teatterissa kuin kirjallisuudessakin. Uusi romaani Rikinkeltainen taivas on ilmestynyt hiljattain ja Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä on katsottavana tyylikäs ja taidokas esitys Westön romaanista Kangastus 38.

Kangastuksessa eletään vuotta 1938, tapahtumapaikkana helsinkiläinen asianajotoimisto. Näytelmän kertoja asianajaja Timo Tuominen kokoontuu ystäviensä kanssa keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja samalla myös herrat saavat oivallisen tilaisuuden nauttia hyvistä väkijuomista. Usein paikalla on myös konttoristi rouva Wiik.

Siinä missä asianajaja Klabbenin ystävät ovat selkeitä niin taustaltaan kuin mielipiteiltään, on rouva Wiik hyvin arvoituksellinen. Näytelmässä rouva Wiikkkiä esittää kolme näyttelijää: Nora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin. He kuvastavat rouva Wiikin erilaisia persoonallisuuksia. Näytelmään on sen kautta saatu hienovaraista arvoituksellisuutta upealla tavalla. Vähitellen ratkeaa mikä rouva Wiikin tausta on. Oppikoulua käynyt työläisperheen tytär on mukana punakapinassa ja päätyy vankileirille. Siellä koetut kauheudet palaavat mieleen konkreettisesti kun miesjoukossa on tytön raiskaaja ja hyväksikäyttäjä. Mies ei naista tunnista.


Näytelmän kertoja Claes Thune (Timo Tuominen) on westömäinen helsinkiläismies, hieman ahdistunut, itseensä tyytymätön, vaimo on jättänyt hänet rakastuttuaan miehensä parhaaseen ystävään. Herraklubissa on Thunen lisäksi kaksi lääkäriä (Antti Pääkkönen ja Esa-Matti Long) ja liikemies (Petri Liski) sekä mielenterveysongelmista kärsivä juutalaissyntyinen runoilija-näyttelijä (Kristo Salminen) on Thune heistä se joka parhaiten ymmärtää sairastunutta runoilijaa ja kannattaa pan-eurooppalaista rauhanaatette. Muille miehille Saksa kaikkine ilmiöineen on jonkinlainen ihannepaikka.

Kangas on Timo Tuomisen  taidonnäyte, mutta se on ohjaaja Mikaela Hasánin ansiosta hieno kokonaisyys, tyylikäs ja älykäs näytelmä. Se on myös ansiokas kertaus maamme lähihistorian tapahtumista.  



Arvoituksellisia muunnelmia

Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa paneudutaan siihen mitä tapahtuu kun toimittaja tulee haastattelemaan Nobel-palkinnolla palkittua kirjailijaa, joka elää erakkomaisesti omalla saarellaan. Kirjailijalta on juuri ilmestynyt kirjeromaani. Mies ja nainen ovat kirjoittaneet kirjeitä toisilleen viisitoista vuotta. Rakastavat toisiaan, mutta elävät erillään.

Toimittaja (Ilkka Heiskanen) pääsee melkein hengestään kun kirjailija (Heikki Kinnunen) leikittelee ja ampuu tervetuliaiseksi melkein tulijaa kohti. Miehet eivät aluksi pääse yhteisymmärrykseen siitä tehdäänkö haastattelua vai ei.

Hetki hetkeltä selviää lisää siitä mikä näiden kahden miehen suhde on. Vaikka Eric-Emmanuel Schmittin käsikirjoitus ei ole vaikeaselkoinen, ei häiritse vaikka katsoja aavistaakin miten tarina kehittyy ja miten salaisuudet paljastuvat. Onneksi kaikki ei ole valmiiksi pureskeltua.

Arvoituksellisia ajatuksia jää jäljelle senkin jälkeen kun asiat on puitu ja kummankin perimmäinen tarkoitus ja menettelytapa on purettu. Jälleen joutuu toteamaan: rakkaus on merkillinen asia.

Näytelmä on tehty monen teatterin yhteistyöntä. Ohjaaja on Sakari Kirjavainen, lavastaja Juha Mäkipää ja puvustaja Elina Kolehmainen.

Arvoituksellisia muunnelmia nähdään Helsingin lisäksi Hämeenlinnan teatterissa, Kuopion kaupunginteatterissa, Turun Logomossa ja Riihimäen teatterissa.
   

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tampereen Työväen Teatterin Viulunsoittaja ja Luulosairas


Nyt jos koska kannattaa lähteä teatterimatkalle Tampereelle. Syksyn teatterikauteni alkoi hienosti. Etukäteen pohdin miksi Tampereen Työväen Teatteri on ottanut ohjelmistoonsa kaksi niin kulunutta näytelmää kuin Viulunsoittaja katolla ja Moliéren Luulosairas.

Kun ensimmäiset Viulunsoittajan sävelet alkoivat kaikua TTT:n isolla näyttämöllä, hätkähdin. Lavalla makasi joukko ihmisiä. Tiesin että he ovat näyttelijöitä ja että kohta he nousevat sieltä, mutta näinhän heille monille olisi oikeassa elämässä käynyt. Heille jotka elivät perinteittensä mukaisesti Anatevkan pienessä kylässä jossain päin suurta Venäjän maata. Musikaalin lopussa, kun kaikkien oli lähdettävä Anatevkasta kaikki kuroutui umpeen.  Juutalaisten kohtalo oli käsin kosketeltavissa.

Toivo uudesta elämästä oli lähtijöiden mielessä, mutta me katsojat tiedämme että kaikkien ei käynyt hyvin. Hetken hiljaisuuden jälkeen meidän oli kuitenkin pakko antaa raikuvat aplodit ja kiitokset esityksestä. ”Näin hyvää musikaalia en ole pitkään aikaan nähnyt”, oli yleisin lause minkä kuulin kun poistuimme teatterista ja sama lause kiiri korviin vielä seuraava päivänäkin Luulosairaan ensi-illassa. Moni oli mukana molemmissa.  

Viulunsoittajassa kuultiin kaikki tutut laulut, Tevje keskusteli jumalansa kanssa, Golde hääräsi ja hoiti kotia, tyttäret varttuivat ja yllättivät vanhempansa käytöksellään. Kyläläiset elivät tietäen ja tuntien kaiken mitä kylässä tapahtui. Muutkin kuin naimakauppojen järjestäjä Jente.

Näytelmän keskiössä olivat koskettavalla tavalla Tevjen ja Golden kolme vanhinta tytärtä ja heidän rakastettunsa. Yksi kerrallaan tytöt valitsivat itse aviomiehensä.

Ola Tuominen on hyvällä tavalla tämän päivän Tevje. Vaikka hän mielessään tuntee että tyttärien pitäisi noudattaa hänen tahtoaan, hän myöntää että tyttäret uudenlaisine ajatuksineen ovat oikeassa. Petra Karjalainen Goldena oli ymmärtäväinen äiti.

Tyttäret Petra Ahola, Maria Lund ja Miila Virtanen valloittivat jokainen katsojat helposti ja kauniisti. Viulunsoittaja (Anna Pukkila) ei tässä esityksessä soittanut katolla vaan tanssi tapahtumien mukaan pitkin näyttämöä viulu kädessä. Ihan täysin en uudenlaista viulusoittajaa pystynyt hyväksymään.

Ohjaaja Miika Muranen kertoi että tämä on hänen viimeinen ohjauksensa Työväen Teatterissa. Ei komeammin ja onnistuneemmin voisi urakkaansa päättää.





Kauton ja Vihron Luulosairas

Ohjaaja Otso Kautto seurusteli ennen Luulosairaan ensi-iltaa iloisena Työväen Teatterilla Eino Salmelaisen näyttämön lämpiössä. Kysäisin onko hän nähnyt Kansallisteatterin Luulosairasta. Kautto kertoi välttyneensä siltä. Onko paha, hän kysyi. Ei vaan lupaavaa, vastasin hänelle.

Hurjimmatkin odotukset täyttyivät kun Luulosairaan tarina eteni. Moliérin armoton irvailu ja halveksunta porvaristoa kohtaan tulee näytelmässä oivallisesti esille. On sanottu että kirjailija osoitti näytelmissään ihmisluonteen tekopyhyyden, hienostelun, sovinismin, pihiyden ja nousukasmaisuuden naurettavuuden. Nämä kaikki piirteet melkein räjähtävät näyttämöltä katsojan silmille taidolla ja tyylillä. Monet ohjaajan aikaansaamat käänteet, ovat yllättäviä ja hirvittävän hauskojakin.

Auvo Vihro on aidolla tavalla Luulosairas. Eihän langanlaiha mies voi olla terve kuin pukki. Hänen toiveensa saada lääkäri perheen sisäpiiriin on hyvin ymmärrettävä. Kaikki olisi yksinkertaista ja helppoa kun lääkäri asuisi samassa taloudessa. Mutta tytär (Heidi Kiviharju) ei ymmärrä isänsä pyrkimyksiä, vaan rohkeasti rakastuu ”väärään mieheen”. Luulosairaan elämää ei oikein helpota nuori vaimokaan (Miia Selin).

Luulosairaan hauskimman ja mieleenpainuvimman roolin tekee Teija Auvinen. Auvisen palvelustyttö Toinette puuttuu kaikkeen. Häneltä eivät keinot ja neuvot lopu. Auvisen muuntautumiskyky on uskomaton. Hän valloittaa näyttämön itselleen pienillä eleillä ja puheilla. Hän on näytelmässä tuulahdus tavallisten ihmisten maailmasta, maalaisjärjestä, mutta silti kaikessa hänen puuhailussaan ja vehkeilyssään on ripaus omankin edun tavoittelua.
Tampereella on teatterisukuja, joiden jäsenet näyttelevät vuodesta toiseen ”omassa teatterissaan” ja valloittavat katsojat. Teija Auvisesta tuli mieleeni Eero Roine. Kun Roine tuli näyttämölle, katsomo kohahti ja odotti malttamattomana miten Roine tänään meitä viihdyttää. Pikkutyttönä kuulin lukemattomia tarinoita siitä miten Eero Roine niin sanotusti puhuu omiaan näyttämöllä ei muuntaa vuorosanojaan. Ei se niin mennyt, mutta tarinaan oli hauska uskoa. Eero Roine on Teija Auvisen miehen ohjaaja Tommi Auvisen äidin näyttelijä Eila Roineen isä. Ei siis verisukulainen, mutta osa Roineen teatterisukua.


Teija Auvinen /(vas.), Heidi Kiviharju, Maija Lang ja Auvo Vihro 


Miia Slin, Auvo Vihro ja Verneri Lilja