perjantai 30. syyskuuta 2016

Hieno Avoimien Ovien Anna-Liisa


Pitäjänmäen Eläkkeensaajien Teatterikerho on jo monen monta kertaa käynyt katsomassa helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien esityksiä. Tänä syksynä teatterin ohjelmistossa on Minna Canthin Anna-Liisa. Meistä moni on nähnyt näytelmän moneen kertaa. Tuoreessa muistissa monella oli Tampereen Työväen Teatterin musikaali muutaman vuoden takaa.

Avoimien Ovien Anna-Liisa on omanlaisensa, pakahduttava ja hyvin liikunnallinen näytelmä. Musiikki ja taustakuvat olivat olennainen osa näytelmää. Heini Tola oli dramatisoinut ja ohjannut esityksen, jossa Anna-Liisan hätä ja häpeä oli käsin kosketeltavaa.  Pakahtuneet tunteet tuntuivat luissa ja ytimissä. Pakostakin mietti kuka olisi valmis heittämään ensimmäisen kiven syyllisen niskaan.

Anna-Liisan roolissa oli herkkä, mutta samalla kertaa hyvin voimakas Helmi-Leena Nummela. Husson oveluus ja omahyväisyys sopi hienosti Petriikka Pohjanheimolle. Mikkona Kai Bäckström oli salskea ja tunteistaan varma, uskottava rakkaudessaan. Paavo Kerosuon Johannes oli kiltimpi ja vaisumpi. Äitinä oli Karoliina Kudjoi ja isänä Jukka Pitkänen. 

Ei voi kuin ihastella taitoa ja tunteen paloa millä klassikkonäytelmät saadaan hengittämään uudella tavalla. Näytelmä opetti että vapaus voidaan saavuttaa hyvin monella eri tavalla.


Pienten teattereiden esitykset tahtovat jäädä suurten teattereiden markkinakoneiston alle. Helmet on kuitenkin helppo löytää ja niistä kannattaa pitää huolta. Teatteri Avoimissa Ovissa jatkaa Anneli Kannon kirjoittama ja Heini Tolan ohjaama Pala palalta pois – Äiti, tytär ja Alzheimer. Sinikka Sokka loistaa näytelmässä monen eri-ikäisenä. Jukka Pitkänen ja Hanna Seppä täydentävät hienoa esitystä.        

tiistai 27. syyskuuta 2016

Mihin se aika menee

Moni väittää että eläkeläisillä on aina kiire. Niin onkin kun kaiken tekeminen vaatii vuosi vuodelta vain enemmän ja enemmän aikaa.

Monta sitten yksi unelmistani toteutui. Sain ruokapöydän jonka ympärillä oli kymmenen tuolia. Koska tahansa saatoin kattaa isommallekin joukolle aterian. Nyt pöydän ympärillä on kahdeksan tuolia ja olen jo miettinyt että osaisinko enää ruokkia neljää ruokavierasta enempää.




Kun pakettiauton sisältö oli sunnuntaina tyhjennetty ja viety viidenteen kerrokseen Maaritin ja Jukan Suomen kotiin, tuli muuttoväki meille myöhästyneelle synttärilounaalleni. Ja kaikki meni niin kuin pitikin - siis ainakin minun mielestäni.

Vanhin tyttäreni palaa Suomeen oltuaan yli 20 vuotta eri puolilla "maailmaa". Kaiken lisäksi hänen kotinsa on meidän naapurissamme. Kun vielä heidän ystävänsä muuttavat meidän seinämme taakse parin kuukauden kuluttua, olen varma että uudenlainen sosiaalinen elämä alkaa.

Varani on pidettävä etteivät nuoremmat naiset pääse huomauttelemaan että nämä jutut eivät ole tarkoitettu yli 70-vuotiaille tai että huomaan olevani viidentenä pyöränä menossa mukana.

Viikonlopun ilona oli myös tuttavamme 80-vuotispäivät. Sankarin mies - haitaristi - jaksoi soittaa tuntikausia ja viihdyttää meitä vieraita erilaisia tietokilpailuilla. Musiikkia ja laulua ja hyvää ruokaa ja hauska tunnelma. 86-vuotias ystävättäreni on vakaasti sitä mieltä ettei hän ole koskaan aikaisemmin ollut näin hauskoilla 80-vuotissynttäreillä. Oli meillä hauskaa kesällä 90-vuotissyntymäpäivilläkin.



Helsingin Sanomat kehotti lähettämään lehteen kuvia näkymästä joka avautuu koti-ikkunasta. Olemme innoissamme kun saamme seurata ikkunoistamme taivaan muuttumista päivän mittaan.
Kun asuu maan tasalla ei näe mitä valoilmiöitä on auringonlaskun aikaan meneillään.


   

torstai 15. syyskuuta 2016

Sara ja Erik ja Sumu

Teatterisyksy sen kuin jatkuu ja syvenee.

Helmeksi esitysten joukossa nousee ehdottomasti Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä esitettävä Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik. Muutamia vuosia sitten näin hienon tv-dokumentin Sara Hildénistä ja Erik Enrothista. Enkä nytkään pettynyt - näin hienon näytelmän.

Näytelmä oli huikea kuvaus kahden voimakastahtoisen ihmisen rakkaudesta. Mutta ennen kaikkea se on kertomus uskomattoman yrittäjähenkisestä naisesta, joka "haistoi" rahan kaikkialla ja joka oletti että rahan avulla hän saa toisen rakkauden kestämään. Sara loi omasta mielestään taiteilija-miehelleen parhaat mahdolliset olosuhteet työn teolle eli maalaamiselle. Aina hän ei ymmärtänyt miksi toinen ei voi tehdä töitä jatkuvasti. Välillä piti aina päästä matkustamaan. Sara lähti toisinaan mukaan, useimmiten ei.

Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen loistivat nimirooleissa. Näytelmän tempo ja siirtymät ajasta ja paikasta toiseen oli toteutettu taidolla ja sydämellä. Muistan hyvin Hildénin takkikaupan. Harva asiakas lähti Saran liikkeistä pois ilman uutta takkia. "Meillä myydään, ei ostetan", huomautti Sara näytelmässäkin.

Uutteran, mutta elämänsä loppuvuosina yksinäisen Sara Hildénin ansiosta saamme edelleen ihailla hänen hienoa taidekokoelmaansa. Hänen nimikko-museonsa tulevaisuudesta Tampereella keskustellaan, mutta vaikka museon paikka muuttuisi Erik Enrothin mahtavien töiden arvo on ja pysyy. Siinä Sara oli oikeassa.



Kansallisteatterin suuren näyttämön syksyn ensimmäinen ensi-ilta oli Juha Jokelan Sumu. Juha Jokela on teatterin ns. kotikirjailija ja hänen näytelmänsä ovat aina etukäteen tapauksia. Niin Sumukin - alaotsikoltaan itsesensuurikomedia.

Jokelan komedia ei ole mikään toinen toistaan seuraavien koomisten tilanteiden tai sutkausten kavalkadi. Komedia on rivien välissä, siinä missä me toinen toistemme silmissä näytämme hieman avuttomilta ja erilaisilta.

Sumussa seurataan kahden teekkarin perustaman start-up yrityksen olemassa olo taistelua. Toinen teekkareista Taisto (Jani Karvinen) on kehittänyt uudenlaisen aivojen kuvantamiseen tarkoitetun laitteen. Olli (Timo Tuominen) yrittää pyörittää yritystä, saada rahoittajia, vientitukea, luoda hyvää ilmapiiriä yritykseen. Mukaan on palkattu myös markkinointi- ja viestintäasiantuntija Jone (Kari Ketonen) ja kun laite on tarkoitus ensimmäisenä myydä Venäjälle tarvitaan myös venenäjänkielen taitoinen työntekijä (Elena Spirina). Olli tuntee ulkomaankauppaministerin (Katariina Kaitue), On luontevaa pyytää häneltä apua.

Sitten nouseekin seinä vastaan. Taisto on joukosta se joka uskaltaa kertoa ääneen mitä hän oikeasti ajattelee Putinin Venäjästä, Ukrainasta ja Krimistä. Taiston mielipiteisiin kaikki sitten kilpistyykin.
Juha Jokelan näytelmässä jokaisellaon oma tärkeä roolinsa, aika lailla odotusten mukaiset kun heihin on aluksi hieman tutustunut. Näyttelijät ovat toinen toistaan parempia.

Taisto rehellisine kannanottoineen on se, jonka ajatukset ja rohkeus jäävät päällimmäisena mieleen.

 

 

tiistai 6. syyskuuta 2016

Normaalia liikunnallista elämää


On tutkittu ja kerrottu että yli puolitoista miljoonaa suomalaista harrastaa kävelyä. Kauniina syyssunnuntaina olettaisi kaikkien puuhastelevan harrastuksensa parissa. Olen hämmästellyt eritoten Mäjäjoen varrella kulkevilla väylillä, missä ne miehet ja naiset kävelevät. Täällä kun on mitä mainiommat mahdollisuudet kävellä, juosta tai vaikkapa pyöräillä. Mutta väljää on ….

Uudessa Leppävaaran maauimalassa oli sentään kauniina kesäpäivinä aikamoinen tungos. Mutta suurin osa uimalan kävijöistä oli lapsia. Työikäiset, etenkin nuoret naiset kansoittavat kuntosalit ja me eläkeikäiset riennämme harrastuspaikasta toiseen. Vääjäämättömästi taitaa aika monelle käydä niin että ns. parhaassa iässä ei kunnosta tarvitse huolehtia, koska sitä riittää muutenkin.

Eläkkeellä on aika lukea lehtiä, kuunnella radiota ja lukea Facebookia. Joka päivä törmään jossakin mediassa tietoon että mitä paremmin ikäihminen huolehtii kunnostaan, sitä toimintakykyisempänä säilyy. Kirjailija, lääkäri ja ent. kansanedustaja Claes Andersson pohti kerran että pitääkö meidän vanhojen olla hyvässä kunnossa kuolemaan.

Jäin vähän yli 40-vuotiaana auton alle. Tuttu lääkäri kertoi toipumisjakson alussa että minulle on kaksi vaihtoehtoa. Ryhtyä sairaaksi, vaivojaan valittavaksi kohta vaihdevuosi-ikäiseksi naiseksi tai ryhtyä kuntouttamaan itsenäni. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Päädyin muutamaksi vuodeksi ns. maratoonariksi. Mitä paremmassa kunnossa olin, sitä vähemmän jouduin potemaan vaivojani. Nyt en enää juokse, mutta kävelen sitäkin innokkaammin.

Kuten monessa muussakin asiassa, liikunnan tarve ja ilo on löydettävä itse. En usko että liikuntasetelit sun muut keinot ratkaisevat asiaa. Helpottavat varmasti. Mutta kokeileminen kannattaa aina. Ainakin minulle tulee hyvä mieli kaikesta liikunnasta mitä harrastan. On se sitten joogaa, vesijumppaa, sauvakävelyä, pyöräilyä, jumppaa, kuntosaliharjoittelua. Reppu selkään ja kauppa-asioille! Ei se sen kummempaa vaadi. Hyvät lenkkikengät sentään tarvitaan. 

Syksyn yksi hyvistä puolista on se, että organisoidun liikunnan kesäloma on takana. Nyt pääsen maanantaisin Pitäjänmäen Eläkkeensaajien joogaan. Yritän löytää Espoon tarjonnasta sopivan vesijumpan ja ehkäpä muutakin. Kuntosalilla käyminen kaivertaa. Pitäisi saada lisää lihasvoimaa, mutta kun niin moni kuntosalien laitteilla tehtävä liike kipeyttää eikä parannan hartioitani ja niskaani. 

Kesällä on ollut ilo jumpata aamuisin aamuauringossa parvekkeella. Siinä ovat olleet seurana joogakorkit, kuminauhat, käsipainot ja kahvakuula. Kun sain houkuteltua itseni aamujumpalle ensin muutaman kerran, alkoikin siitä tulla tapa. Pisimmät kävelylenkit teimme Espoon Rantaraitilla. Hämmentävää oli todeta miten paljon Espoossa on ökyrikkaiden isoja taloja meren rannalla ja satamissa hulppeita purjeveneitä. Ilmankos täällä on halvempi kunnallisvero kuin Helsingissä tai Vantaalla mutta ei kuitenkaan yhtä alhainen kuin Kauniaisissa. 


  

lauantai 3. syyskuuta 2016

Casanova ei pettänyt

Shrekin ja Komissario Palmun jälkeen odotukset olivat uuden teatteriviikon koittaessa aika korkealla. Helsingin Kaupunginteatterissa oli ohjelmassa Casanova ja kenraali sekä Ei makseta, ei makseta näytelmien ensi-illat. Ystävättäreni kanssa emme oikein tienneet mitä menimme katsomaan Casanovan ensi-iltaan. Tarjolla oli hämmentävä tarina suomalaisen kenraalin Yrjö Magnus Sprengtportenin (suoraselkäinen Santeri Kinnunen) ja muistelmiaan viimeistelevän, jo elämänsä ehtoossa olevan Casanovan (uskottava Pekka Laiho) ystävyydestä.

Miehet kohtaava kylpylässä Teplitzissä, nykyisen Tsekin alueella. Eletään 1700-luvun loppuvuosia. Sprengtporten on näytelmän alussa sen ajan pakolainen. Tehtävän Ruotsin armeijassa eivät ole ihan sujuneet toiveiden mukaisesti ja Casanova viettää "eläkepäiviään" kylpylän raukeudessa. Takana ovat suuren naissankarin valloitukset.

Näistä naismaailman valloituksista karulla kenraalilla onkin uudelta ystävältään paljon oppimista. Pasi Lampelan tarinahan ei olisi mitään ilman kaunista naista. Saija Lentonen markiisitar de Boisín roolissa on valloittava, naisen oikeuksia puoltava ponteva nainen. Rakkaus ei tavoita näytelmässä ketään.

Hieman hämmentävä Pasi Lampelan teos on. Jaksan aina suhtautua varauksella malliin jossa kirjoittaja ohjaa oman näytelmänsä. Nyt meitä ihastutti ja viihdytti molemmat näytelmän pääosan esittäjät.



Kun rohkenimme väittää että Casanovasta puuttui jotain, niin sitäkin enemmän puuttui Dario Fon Ei makseta, ei makseta uudessa tulemisessa Studio Pasilassa. Pentti Järvinen oli suomentanut ja sovittanut näytelmän ja Pentti Kotkaniemi ohjannut. Kun näyttämöllä olivat Eija Vilpas ja Pertti Koivula oli selvää, että naurua riittäisi.



Mutta eipä oikein riittänyt, kun näytelmä oli merkillisellä tavalla kokoelma kliseitä ja se yhteiskunnallinen kritiikki, mikä aikanaan Dario Fon näytelmissä viehätti, oli nyt kulunutta vanhan kertaamista. Esityksen valopilkku oli ehdottomasti Ville Tiihonen monissa eri rooleissaan.

Mihin katosi alun idea naisten tekemästä kapinasta isossa marketissa. Ruokakasseihin haalittiin tavaraa, mutta naiset ottivat halpuuttamisen omiin käsiinsä. Ostokset jätettiin maksamatta. Pitäisi varmaan toteuttaa idea ihan oikeassa elämässä!      

lauantai 27. elokuuta 2016

Komissario Palmu ja Shrek


Mika Waltarin Palmu -kirjat ovat hyviä ja Matti Kassilan Palmu -elokuvat loistavia. Mitä sitten voisi olla Palmu -näytelmä? Nyt me sen tiedämme. Komisario Palmun erehdys kerää innostuneita katsojia Helsingin Kaupunginteatterin Areena-näyttämölle.

Minusta on tarpeetonta pohtia sitä onko Mikko Kivinen yhtään niin hyvä komisario Palmu kuin Joel Rinne, puhumattakaan Leo Jokelan Kokista tai muista elokuvien henkilöistä. Mikko Kivinen on juureva ja luotettavan oloinen komisario, jonka mielelläni ottaisin selvittämään rikosta, jonka kanssa olen joutunut tekemiseen. Antaisin Palmun hoidella vaikeat asiat ja toivoisin että Palmun apulainen Kokki alias Risto Kaskilehti hoitaisi minun kuulustelemisen.

Näytelmän juoni on varmaan useimmille katsojille tuttu. Näyttämöllä tarina eteni luonnikkaasti, hieman liikaa miehet tuppasivat seistä töröttämään näyttämöllä. Areenan näyttämö ei tietenkään tarjoa huikeita mahdollisuuksia hienoihin lavaste-ratkaisuihin, mutta lavastaja Katariina Kirjavainen on onnistunut loihtimaan tarvittavat paikat upeasti.

Ohjaaja Joel Elstelä – pakko minunkin on kertoa kirjailija Mika Waltarin ainoan tyttären Sadun poika – on paljon vartijana ja onnistunut siinä kunnialla. Leena Uotilan Amalia Rygseck ja Eero Saarisen miespalvelija Batler ovat täysosumia. Kesti aikansa ennen kuin hyväksyin nöyristelevän ja hiuksiaan otsalta lipovan Batlerin tyylilajin, mutta tuollainenhan hänen juuri kuuluikin olla. Leena Uotila oli roolissaan täydellinen!


Kokki, Amalia Rygseck ja Komisario Palmu  

Ihastuin Aasiin 

Toinen ensi-ilta oli Helsingin Kaupunginteatterin Peacock-teatterin jättimusikaali Shrek. Musikaalissakin ollaan tuttujen elementtien parissa. Käsiohjelmakin kertoo että Shrek perustuu DreamWorksin animaatioelokuvaan ja Willian Steigin kirjaan. Helsingin Kaupunginteatterin tuleva johtaja Kari Arffman on suomentanut ja ohjannut näytelmän. Aikaisemmin hän on ohjannut Shrekin Jyväskylässä.

Shrekissä, kuten niin monissa kirjoissa, elokuvissa ja näytelmissä painotetaan lapsikatsojille, että erilaisuus on hyvä asia. Erilaisia ei pidä kiusata eikä vieroksua. Tämä sanoma tulee musikaalissa hyvin esille. Jopa niin että nuoremmat katsojat haluaisivat varmasti näytelmän lopussa olla vihreänaamainen Shrek tai hänen ihana prinsessansa Fiona. Shrek ei ollut onneksi yhtään pelottava eikä juuri kukaan muukaan.

Valloittavin hahmo oli ehdottomasti Matti Leinon esittämä Aasi. Kun Aasi oli mukana kohtauksissa, oli niissä vauhtia ja hauskuutta. Ensi-illassa Shrekinä taituroi Petrus Kähkönen ja Fionana enemmän kuin loistava Anna-Maija Tuokko. Tuokon liikunnallinen panos sai koko esityksen säkenöimään ja sähköistymään.  

Esitys oli valloittava ja vauhdikas. Tuskin kukaan katsoja on ylistämättä koko näyttelijäjoukon hienoa laulamista. Tanssijat täydentävät kaikkea. Ei teatterilla ole turhaan omaa tanssijakaartia.

Vaikka esityksessä välillä sorruttiin epäasialliseen käytökseen – Shrek ja Fiona tekivät monta sellaista asiaa mitä me lapsilta ilman muuta kiellämme, ei se haitannut kokonaisuutta.


Onneksi Helsingissä on taas tarjolla hieno musikaali, johon voi ottaa teatterikaveriksi mummon, vaarin, koululaisen tai uranaisen tai kenen tahansa ammattimiehen. On iloa katsoa ja nauttia kun kaikki on esityksessä kohdallaan ja kaikki osaavat juuri sen mitä pitääkin ja vähän enemmänkin.  


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Vanhanaikaista kodinhoitoa


Muuttokuorman mukana Pitäjänmäeltä matkasi Espoon Mäkkylään mankeli – jalat menivät kierrätykseen, kaksi mattotamppia, mattoharja, juuriharjoja, silityslauta ja -rauta. Onneksi mankeli mahtui pieneen kodinhoitotilaan. Vaikka se viekin pöytätilasta paljon tilaa. En voisi elää ilman mankelia.

Moni on sanonut minulle että on elänyt vuosikymmeniä nukkuen mankeloimattomilla lakanoilla. Onneksi minun ei tarvitse ainakaan vielä opetella moista. Pitääköhän minun kirjoittaa tulevaan hoitotahtooni että haluan nukkua vain menkeloitujen lakanoiden päällä.

Olen jo muutaman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa sairaalassa ei ole antaa potilaille vilttiä tai peittoa. Milloin ne ovat pesussa, milloin niitä vain ei ole riittävästi. Ja minä tohtisin siinä sitten vielä vaatia mankeloituja lakanoita.


Kun olin alakoulu-ikäinen kävin joskus äidin kanssa mankeloimassa lakanoita Armonkalliolla mankelissa. Matka oli hankala ja paikka lapsen näkökulmasta aika pelottava. Jossain vaiheessa isä teki manklauskapulat. Lakana kiedottiin vedettynä puisen ison pulikan päälle ja sitä sitten liikutettiin pyöreällä puupalikalla. Alun perin oli tarkoitus että näin mankeloidaan kesällä mökillä lakanat, mutta sitten kapulat otettiin käyttöön kaupungissakin.

Mankelointi-muistoja on pitäjänmäkeläisillä tuttavillani www.helsinki.fi/kansalaismuisti/pitajanmaki/muut/mankelissa.htm

Ennen muuttoa pohdin sitäkin voiko kerrostalossa tampata mattoja. Matontamppaustelineet ovat vakiovarusteita kaikissa taloissa. Henrikintiellä on Pitskussa kerrostalojen pihamaalla tamppaustelineet ja niissä ohjeet mihin aikaan päivästä mattoja saa tampata.

Meidänkin pihalla on tamppaustelineet ja hämmästyttävästi niitä myös käytetään. En olekaan ainoa perheenäiti joka muutaman viikon välein haluaa että kodin ainakin pienimmät matot kiikutetaan ulos ja tampataan ja jätetään tuulettamaan.

Ikean isoon kassiin mahtuu aika monta pientä mattoa ja onneksi matot uskaltaa joksikin aikaa jättää pihalle.



Säilöntärintamalla olen nykyaikainen. Jo vuosia sitten olen luopunut mehumaijan käytöstä. Talven mittaan muutama mustaviinimarjapullo on pakko ostaa kaupasta – mies kun haluaa juoda kuumaan viinimarjamehua. Minä saan pelkästä ajatuksestakin päänsärkyä. Sen sijaan aika innokkaana odotan että saisin kutsun hakea omenoita ystävättäreni puutarhasta. Omenasosetta teen mielelläni.

Nykyasunnon pakastimet ovat niin mahdottoman pieniä ettei niihin kauhean paljon säilöttävää mahdu ja kylmäkellaria ei myöskään enää ole.

Vanhanaikaisena pysyy kun syö pääsääntöisesti kotona valmistettua ruokaa ja leipoo. Vai olenko väärässä?